|
Opiskelijoiden ja työläisten voitto Ranskassa uusliberalistisia työlakeja vastaan on viimeisin takaisku Euroopan hallitsevalle luokalle, kirjoittaa Alex Callinicos.
Euroopan unionin perustuslain tappiosta Ranskan kansanäänestyksessä on pian vuosi. Siitä alkoi uusliberaalin ohjelman tappioiden sarja, joka on aiheuttanut raivonpurkauksen koko maailman liike-elämässä. "Eurooppa viivyttelee tiellä talouden muutokseen," messusi New York Times huhtikuussa: "Kun Italian vaalit päättyivät hyvin täpärästi, Euroopassa on voimakas tunne, että heikkojen hallitusten ja jakautuneiden kansojen takia maanosan kolme suurta maata ovat kykenemättömiä niihin taloudellisiin muutoksiin, joista useimmat poliittiset johtajat ovat samaa mieltä, että ne olisivat olennaisia, jotta päästäisin takaisin kasvu-uralle. "Vaakalaudalla on monien eurooppalaisasiantuntijoiden mielestä näiden kolmen suuren, Saksan, Ranskan ja Italian, ja muiden niiden kaltaisten, kyky sopeutua globalisoituneeseen maailmaan, jossa Euroopan korkeat työvoimakustannukset ja alhainen väestönkasvu voisivat tietää pitkäaikaista taantumaa, ei vain taloudellisen voiman mielessä, vaan myös poliittisessa vaikutusvallassa." Haavoittuvuus Ongelma on hyvin todellinen. Toisin kuin Britannialla, tärkeimmillä manner-Euroopan talouksilla on vielä suuret teollisuussektorit. Se merkitsee, että ne ovat erityisen haavoittuvia kilpailussa matalien kulujen tuottajien, erityisesti Kiinan kanssa. Poliittinen, liike-elämän ja tiedotusvälineiden johto eri puolilla Eurooppaa on siksi lujasti sitoutunut ns. Lissabonin agendaan, jonka EU hyväksyi vuonna 2000. Se on paketti "vapaamarkkinauudistuksia", jotka leikkaisivat sosiaaliturvaa ja työtekijöiden 1900-luvulla saavuttamia etuja. Ongelma on, että näiden johtajien ja väestön enemmistön välillä on valtava kuilu. Ennen Italian vaaleja Bank of American ekonomisti sanoi Financial Timesissa: "Italia kaipaa suurta annosta kasvua edistäviä uudistuksia, sääntelyn purkamista, tavara- ja työmarkkinoiden vapauttamista, yksityistämistä valtion yhä mittavan osuuden vähentämiseksi ja lujaa julkisen hallinnon ravistelua. "Äänestäjät kannattavat enemmän sosiaaliturvaa ja sosiaalimenoja, kuin alempia veroja ja syvälle meneviä uudistuksia rahoituspuolella." Italian suurliike-elämä oli odottanut epätoivoisena "uudistuksia" Silvio Berlusconin arvaamattoman ja korruptoituneen pääministerikauden aikana. Se odotti, että Romano Prodi, joka toimi Italian pääministerinä 1996-98 ja vei läpi menoleikkaukset, joita vaadittiin maan liittämiseksi euroon, olisi lujakätisempi. Hänen hiuksenhieno enemmistönsä jättää hänen hallituksensa kuitenkin riippuvaiseksi laitavasemmiston Rifondazione Comunistan äänistä. Kansan laaja sitoutuminen hyvinvointivaltioon on se kivi, johon uusliberaali agenda on karahtanut muualla Euroopassa. Gerhard Schröderin keskustavasemmistolainen hallitus Saksassa alkoi soveltaa "uudistuksia", jotka leikkasivat työttömyysturvaa. Viime syyskuun liittovaaleissa miljoonat äänestäjät jättivät kaksi pääpuoluetta ja moni äänesti Linksparteita, uutta radikaalivasemmistolaista liittoumaa. Pääpuolueet joutuivat turvautumaan "suureen koalitioon" konservatiivisen kristillisdemokraattien johtajan, Angela Markelin, johdolla, ja liike-elämä pitää sitä liian heikkona, että se voisi enempää nakertaa hyvinvointivaltiota. Kiivainta vastarinta uusliberalismia vastaan on kuitenkin ollut Ranskassa. Kapina pääministeri Dominique de Villepinin CPE-lakia vastaan, joka olisi helpottanut nuorten työntekijöiden irtisanomista, on uusin vaihe kapinasyklissä, joka on kestänyt yli vuosikymmenen. Se alkoi julkisen sektorin lakoilla marraskuussa ja joulukuussa 1995, mikä kaatoi Jacques Chiracin ensimmäisen pääministerin. Sitten tulivat laajat opettajien lakot touko-kesäkuussa 2003 ja EU:n perustuslain tappio viime vuonna. CPE:n kaatuminen sai Financial Times -lehden kolumnistin, Martin Wolfin, miltei raivon partaalle: "Ranskassa väestö näkyy jostain syystä uskovan, että jokaista voidaan, ja pitää, kohdella aivan kuin virkamiestä. "He pyrkivät ihmeenomaiseen yhdistelmään miltei ehdotonta työpaikkavarmuutta ja kasvavaa vaurautta. Nopeasti muuttuvassa maailmassa tällainen on kollektiivinen muoto heikkolahjaisuutta." Edwy Plenel, vasemmistoliberaalin Le Monde -sanomalehden entinen päätoimittaja, pauhasi, että perustuslain vastustajien voitto merkitsi "kansallisen vallankumouksen" nousua, millä viitattiin Ranskan natsimieliseen Vichyn hallitukseen. Tuollainen solvaaminen ei voi peittää sitä, että huolimatta siitä, että pääpuolueet ja joukkotiedotusvälineet ovat lujasti sen takana, järjestelmä on täysin epäonnistunut saamaan ihmisten enemmistöä hyväksymään uusliberaalin "uudistuksen" tarpeellisuutta tai toivottavuutta. "Antiliberaali oppineisto [intelligentsia] on käytännössä voittanut älyllisen väittelyn suuressa osassa Eurooppaa," vaikertaa Charles Grant blairilaisesta Centre for European Reform -aivoriihestä. "He ovat ruokkineet näkemystä, että liberaali talous johtaa eräänlaiseen dickensiläiseen visioon lapsityövoimasta ja vanhoista naisista itkemässä kadulla." Liike Tässä on osittainen totuus, sillä 90-luvun lopulta alkaen liike uusliberaalia globalisaatiota vastaan on noussut manner-Euroopassa vaikuttavaksi poliittiseksi voimaksi. Uusliberalismin järjestelmällistä kritiikkiä on laajasti levittänyt Le Monde Diplomatique -aikakauslehti ja sellaiset kirjoittajat, kuin Pierre Bourdieu, Noam Chomsky ja Susan George. Vuonna 1998 kansainvälistä valuuttakeinottelua vastustamaan perustettu Attac oli tärkeä voima Ranskassa käydyssä EU-perustuslain vastaisessa kampanjassa. Sen Saksan osasto on toiminut yhdessä ammattiliittojen kanssa vastustaakseen Schröderin "uudistuksia" ja EU:n Bolkestein-direktiiviä, joka uhkaa palvelualan työntekijöiden palkkoja ja työehtoja. Italiassa Genovan G8-huippukokouksen joukkomielenosoitukset heinäkuussa 2001 ja sodanvastainen liike ovat tehneet uusliberaalin globalisaation vastustajista tärkeän voiman Rifondazione Comunistan ympärillä. Euroopan hallitsevien luokkien ongelma on kuitenkin syvemmällä. Euroopan työläisten enemmistö on edelleen sitoutunut perinteisen sosialidemokratian projektiin käyttää valtiovaltaa suojelemaan heitä kapitalismin pahimmilta ylilyönneiltä. Työväenliikkeen pääpuolueet ovat nyt hylänneet tuon projektin ja omaksuneet uusliberalismin. Tämä avaa tilaa vasemmalla. Kuten Saksan vaalit osoittivat, monet sosialidemokraattiset äänestäjät, jotka heidän perinteiset puolueensa ovat hylänneet, etsivät poliittista vaihtoehtoa. Radikaalin ja vallankumouksellisen vasemmiston haaste Euroopassa on osoittaa, että se pystyy tarjoamaan tuon vaihtoehdon. Jos se onnistuu, Euroopan hallitsevien luokkien kriisi osoittautuu pahemmaksi kuin mitä he nyt vielä ajattelevat.
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
|
Vanhat numerot 
