Tämä vaikuttaa sosialisteihin, jotka haluavat rohkaista ja aut­taa työläisten ja talonpoikien kamp­pailua. Se vaikuttaa libe­raaliin älymystöön, joka haluaa ilmaista itseään vapaasti.

Se vaikuttaa konservatiiviseen islamistiliikkeeseen, Musli­mivel­jeskuntaan, ja se vai­kut­taa vasem­mistolaisiin musli­meihin.

Se vaikuttaa myös ihmisiin, jotka eivät pidä Mubarakista, vaan haluavat siirtyä kohti län­simaistyyppistä kapitalistista demokratiaa. Kaikki nuo ryhmät ovat alistettuja ja saattavat joutua konfliktiin järjestelmän kanssa.

Syntyy liikkeitä, joissa näiden ryhmien erot on ainakin aluksi haudattu diktatuurin vastaisen yhtenäisen opposition eduksi.

Tämä johtaa kuitenkin epä­vakaaseen ja ristiriitaiseen ti­lanteeseen. Joillakin liikkeistä ovat liikkeellepanevana voi­ma­na kansan enemmistön - työ­läis­ten, alemman keskiluokan ja ta­lonpoikien - tarpeet.

Esille nousevat avainkysy­mykset ovat työttömyys, inflaatio ja köyhyys. Ne olivat päätekijänä Indonesian kansannousussa 1998 ja hiljattaisissa kansannousuissa Ecuadorissa, Argentiinassa ja Bo­liviassa.

On muita tilanteita, joissa kuva on hämärämpi. Vaikka mo­net diktatuurit on luotu alun perin USA:n tuella, USA saattaa myöhemmin yrittää ma­ni­puloida ja käyttää mitä tahansa kan­san­nousua niitä vastaan.

Näin on erityisesti silloin, kun kansannousut kohdistuvat hal­lituksiin, joita USA on tu­ke­nut, mutta joiden kanssa sen välit ovat huonontuneet. Otetaan esi­merkiksi Syyria. Syyrian hallitus oli USA:n liittolainen Irakin so­dassa 1991.

Syyrialaisjoukot tunkeutuivat Libanoniin miltei 30 vuotta sitten tukahduttamaan Libanonin va­semmiston ja palestiinalaisten kansannousua oikeistolaista falan­gis­tipuoluetta vastaan, joka tuki USA:ta, Ranskaa ja Israelia.

Nyt, osana yritystään saada suoraan valvontaansa Irakin öljy, Bushin ympärille ryhmittyneet uuskonservatiivit haluavat muoka­ta hallituksia eri puolilla Lähi-itää täysin USA:n linjan mukaisiksi.

He ovat valmiita ajamaan muu­toksia, jotka korvaisivat diktatuurit tai puo­lidiktatuurit kapitalistisen demokratian amerikkalaisel­la versiolla. He haluaisivat nähdä Syyrian ja Libanonin olevan sellais­ten hallitusten johtamia, jotka pohjautuisivat vaaleihin puo­luei­den välillä, joiden politiikka olisi olennaisilta osin samanlaista, kapi­talismia ja imperialismia tu­kevaa.

Tekniikka

He ovat yrittäneet luoda tekniikkaa, jolla he rohkaisevat tiettyjä op­po­sitioliikkeitä siirtymään ame­rikkalaismieliseen suuntaan. He antavat näille laajaa rahallista tukea ja yrittävät saada mukaansa oppositiojohtajia.

Jotkut oppositiojohtajat halua­vat aidosti taistella paremman yhteiskunnan puolesta. Muissa tapauksissa, kuten Ukrainassa vii­me vuoden lopulla, he ovat vanhan hallitsevan ryhmän kor­ruptoituneita jäseniä, jotka ovat nähneet uuden ta­van edistää ase­miaan.

Toki monet kaduille lähte­neis­tä ihmisistä Ukrainassa oli­vat lo­pen kyllästyneitä alista­vaan ja epädemokraattiseen yh­teiskuntaan, jota johtivat yksi­tyistämisessä omai­suutensa tehneet mafiatyypit.

Mutta heidät vedettiin mukaan liikkeeseen, joka halusi korvata yhden mafiatyyppien porukan toisella porukalla mafiatyyppejä. Samalla heitä käytettiin hyväksi USA:n ja Venäjän välisessä kar­keassa pelissä Keski-Euroopan hallinnasta.

Näitä asioita punnitessaan täy­tyy olla hyvin konkreettinen sen suh­teen, kuka on mukana ja minkä puolesta taistelee. Muissa tilanteissa voimatasapaino on aivan toinen kuin mitä se oli Uk­rainassa.

Puolassa 1980-81 Solidaarisuus-liike oli autenttinen liike, jota organisoivat älymystön edustajat suurin riskein, vankeus mukaan lukien, ajaakseen eteenpäin työ­läisten vaatimuksia.

Se nosti työläisten joukossa spontaanin liikkeen, joka nosti esille vaatimuksia demokraattisista vapauksista, oikeudesta järjestäy­tyä aitoihin ammattiliittoihin, pa­remmasta palkasta ja paremmista olosuhteista.

Tässä vaiheessa USA ei tu­ke­nut Solidaarisuutta mitenkään merkittävästi. Liikkeen kärsittyä tappion USA ryhtyi vuoden 1981 lopussa syytämään ra­haa, haalimaan joukkoonsa ih­misiä, jotka olivat johtaneet Soli­daa­ri­suutta ja saamaan heitä USA:n maailmannäkemyksen taakse.

Indonesian liike asettui vuonna 1998 yhtä USA:n Kaakkois-Aa­sian pääliittolaista vastaan. USA työskenteli kuitenkin tiiviisti taa­takseen, että Suharton korvannut hallitus seuraisi oleellisilta osin sa­moja tavoitteita kuin tämä, mutta demokraattisessa paketissa.

Diktaattori Marcosin Filip­piineillä 1986 kaatanut liike, joka teki tunnetuksi lauseen "kansan valta", alkoi aitona kan­sanliikkeenä. Sitten Filippiinien hallitseva luokka yhteistyössä USA:n kanssa varmisti, että uusi hallitus jatkoi pääasiassa aiempaa linjaa.

On monia tilanteita, joissa paine yhteiskunnassa kasvaa alhaalta ja hallitsevan luokan ryhmittymät – ja tavallisesti USA – katsovat, että niiden on ajettava läpi muutos ennen kuin paine alhaalta räjähtää tavalla, jota he eivät voi kontrolloida.

Kriisi

Yhteiskunnallisen kriisin kehit­tyessä USA saattaa jatkaa tukeaan vallassa olevalle hallitukselle. Mut­ta samaan aikaan se voi alkaa rahoittaa opposition ryhmiä ja käyttää amerikkalaisia säätiöitä ja amerikkalaisia kansalaisjärjestöjä so­luttamaan oppositiojohtoa.

70-luvun lopulla useat opis­kelijoiden ja työläisten taistelut alkoivat kaivaa maata Brasilian diktatuurin alta. Kehittyi prosessi, jota kutsuttiin “avaukseksi”, mikä tarkoitti, että kenraalit sanoivat sallivansa vaalit myöhemmässä vaiheessa hillitäkseen tyytymättö­myyttä.

Yläluokat käyttivät tuota taukoa varmistaakseen, että he olisivat niitä, jotka olisivat ehdolla ja voit­taisivat noissa vaaleissa.

Etelä-Koreassa oli valtava mie­lenosoitusaalto 1987 ja sen jälkeen lakkoaalto 1988. Hallitakseen tilan­netta sotilasdiktatuuria pai­nostettiin lupaamaan vaalit neljä vuotta myö­hemmin. “Turvallinen” oppositio rä­jähdyksen estämiseksi rakennettiin huolellisella pro­ses­silla.

Tätä USA painostaa nyt Egyptin hallitusta tekemään. Mubarak on luvannut vaalit, mutta USA las­kelmoi, että ainoat, joilla on todellisia mahdollisuuksia lyödä Mubarak, ovat arvostetuimmat kapitalistiryhmät.

Sorto radikaalimpia oppositio­ryhmiä vastaan jatkuu. Niille sano­taan, että jos ne sietävät tämän vaalikierroksen ja hyväksyvät tulok­set, muutaman vuoden ku­lut­­tua nii­denkin ehkä sallitaan kil­pailevan hallitusvallasta.

Riippumaton

Tällaisten hahmotelmien edessä sosialistien on tehtävä kaksi asiaa. Meidän on oltava selkeästi de­mokraattisten oikeuksien puo­lesta, mutta samalla sanottava, ettemme anna tulla aiemmin dik­tatuureja pönkittäneiden hyväksi käyttämiksi, jotta nämä lujittaisivat etujaan nyt.

Sen sijaan sosialistien pitäisi käyttää vanhan vallan kriisiä ajaak­seen itsenäisiä vaatimuksia, lu­jittaakseen työväenluokan voi­mia ja rakentaakseen taistelukykyä, voitti lopulta sitten mikä tahansa hallitsevan luokan ryhmä.

Libanonissa sosialistit eivät tue syyrialaismiehitystä. Mutta he viittaavat myös niiden teko­pyhyyteen, jotka torjuvat syyria­lais­joukot Libanonissa, mutta tukevat israelilaismiehitystä osassa Syyriaa ja amerikkalaismiehitystä Irakissa.

Heidän on oltava sel­kei­tä, että keskeisiä USA:n työ­järjestyksessä ovat hyök­käykset sitä osaa väestöä vastaan, joka vastusti is­rae­li­lais­miehitystä Li­banonissa.

Mielenosoitusten aikana nämä ovat kysymyksiä, joi­ta pitäisi nostaa. Silloin ei joudu mo­bi­lisoimaan USA:n hank­keiden taakse.

Egyptissä sosialistit käyttä­vät tilaisuutta vaatiakseen Mu­barakin välitöntä eroa. Kaiken mihin hän liittyy – uusliberaali politiikka, poikkeuslait, valtion valvonta ammattiliitoissa – on myös lähdettävä.

Jos sosialistit nostavat täl­laisia vaatimuksia, he voivat edes­­auttaa luomaan eri tilanteen, kuin mitä USA kuvittelee. Kai­kille suurvalloille on aina vaarallista sekaantua toiseen maahan ja pyrkiä “hallinnon vaihtoon”.

Saksan hallitus kuvitteli pys­tyvänsä edistämään omia etujaan ensimmäisen maailmansodan aikana sallimalla 1917 Venäjälle pääsyn junalle, jossa olivat bolše­vikkijohtaja Lenin ja men­še­vikkijohtaja Martov.

He kyllä horjuttivat Venäjää – mutta kymmenen vuotta myö­hemmin Saksassa oli vallan­kumous!

Beirutissa, Libanonin pää­kaupungissa, saattaa olla oi­keis­tolaisten kristittyjen milii­sien johtamia mielenosoituksia nyt. Tämä saattaa kuitenkin rohkaista väestön 40 % shiia­­muslimiväes­tön, joka muistaa Libanonin amerik­ka­laispommituksen, lähtevän itse kaduille. Heidän vaatimuksensa ovat hyvin toisenlaisia kuin nyt esitetyt.

USA:n uuskonservatiivit nä­kevät, että joka yhteiskunnassa on kapitalistiluokka, joka aset­tuu heidän näkemyksensä taakse. Näihin ihmisiin he luottavat, näitä avustavat ja toivovat asettavansa valtaan. Mutta he unohtavat, että usein on olemassa suuri köyhtynyt keskiluokka ja suurempi työ­läisten ja talonpoikien joukko, jonka on ollut pakko tyytyä surkeaan elintasoon. Nämä ihmiset voi­vat lähteä kaduille aivan päin­vastaisella tavalla kuin mitä USA haluaisi.

Sata vuotta sitten Lev Trotski tarkasteli Venäjän vuoden 1905 vallankumousta ja näki, kuinka kapitalistit karttoivat de­mokraattista muutosta, mut­ta kuinka työläiset ottivat nä­mä vaatimukset ja varustivat ne sosialistisella sisällöllä. Pro­sessi, jota Trotski kutsui jat­ku­vaksi vallankumoukseksi, on painajainen, joka saattaa uhata USA:ta Lähi-idässä.

Chris Harman on International Socialism -aikakauslehden (www.isj.org.uk) päätoimittaja.

Aiheeseen liittyvät artikkelit:

• Mubarak, imperialismin liittolainen
• Silminnäkijäraportti Egyptistä
• Jatkuva vallankumous: kuinka saavuttaa vapaus Lähi
• Egypti: Työväenluokka voi viedä vallankumousta ete
• Vallankumous voi muuttaa kaiken
• Egyptissä poikkeuksellisen suuri lakkoaalto
• Aita al-Shaabin taistelu
• Vapaus alhaalta
• Vastarinnan voitto
• Hizbollah ja libanonilaisten vastarinta imperialis