Libanonin entisen päämi­nisterin Rafiq al-Haririn sala­murha Beirutissa 14. hel­mikuuta on antanut USA:n vir­anomaisille tilaisuuden suunnata valokeila Syyriaan. USA syytti sitä kerkeästi Libanonin horjuttamisesta ja terrorismin tukemisesta.

Viime vuonna USA asetti Syy­riaa vastaan pakotteita ja syytti maan Baath-hallitusta Irakin vas­tarintaliikkeen avustamisesta. Muu­tamaa kuukautta myöhemmin YK:n turvallisuusneuvosto hyväksyi pää­töslauselman, joka vaati Syyrian joukkojen vetämistä Libanonista.

Kiinnostus Syyriaan ei ole uutta. Levanttia [Välimeren itärannikon maat, toim.] ovat imperialistiset vallat katselleet sillä silmällä 1800-luvulta lähtien, kun nykyisen Syyrian ja Libanonin alueet olivat vielä ottomaanien valtakuntaa ja niitä hallittiin Istanbulista. Kun ottomaanivalta luhistui, Britannia ja Ranska jakoivat Levantin keske­nään salaisella Sykesin-Picot’n sopi­muksella 1916. Tämä antoi Ranskan vaikutuspiiriin Libanonin ja Syyrian, kun taas Britannian valvontaan tulivat Palestiina, Irak ja uusi Jordanian kuningaskunta.

Vielä ranskalaisten kans­sa sopi­muksen pienellä kirjoi­te­tusta teks­tistä tinkiessään brit­ti­­viranomaiset yllyttivät arabi­ylimystöä kapinaan ottomaaneja vastaan. Vuonna 1920 Mekan sheriffin, Husseinin, vanhin poika, emiiri Feisal, johti arabikapinaa, joka julisti arabikuningaskunnan Damaskoksessa. Ranskalaisjoukot kuitenkin tukahduttivat Feisalin itsenäisyysyrityksen ja britit lä­het­tivät emiirin kiireesti Bagdadiin Irakin kuninkaaksi.

Seuraavat 25 vuotta Ranskan siirtomaaviranomaiset hallitsivat Syyriaa Kansainliiton mandaatilla. Siirtomaavalta jätti jälkeensä kat­keran nurkkakuntaisuuden perin­nön ranskalaisten harjoittaessa hajottami­sen ja hallitsemisen po­litiikkaa.

Ranskalaiset loivat uuden Liba­nonin valtion vetäen sille rajat niin, että hiuksenhieno enemmistö tuli sen perinteisille liittolaisille, ma­roniittikristityille, jotka asetettiin etusijalle druuseihin sekä sunni- ja shiiamuslimiväestöön nähden.

Syyriassa siirtomaavalta kohtasi laajaa vastarintaa. Vuosina 1925 ja 1926 levisi siirtomaavaltaa vas­taan laaja kansannousu, jonka rans­kalaiset vaivoin kukistivat, pom­mittaen kahdesti pääkaupunkia, Da­maskosta.

Lopulta vuonna 1946 uusi kan­sannousu pakotti Ranskan eva­kuoi­maan joukkonsa.

Maanomistajat ja kauppiaat, jotka muodostivat ensimmäisen itse­näisyyden ajan hallituksen, koh­tasivat nopeasti työläisten lakot parempien palkkojen ja työehtojen puolesta, samaan aikaan kun talon­pojat kapinoivat.

Radikaalit puolueet kukoistivat. Arabimaailman ensimmäinen kom­munistikansanedustaja valittiin 1954, ja nationalistisen Baath-puolueen visio panarabialaisesta yhtenäisyydestä imperialismin lyö­miseksi löysi laajaa vasta­kaikua.

Baath-puolue, jonka vuonna 1947 oli perustanut syyrialainen opettaja Michel Aflaq, pohjasi strategiansa eliitin toimintaan, vaikka monet talonpojat tukivatkin sitä.

Sotilaskaappaus

Vuonna 1958 Syyrian baathilaiset suostuttelivat Egyptin sotilasjohta­jan, Gamal Abdel Nasserin, josta oli tullut miljoonien arabien san­kari hänen kansallistettuaan Suezin kanavan, Syyrian ja Egyptin muodostaman Yhdistyneen arabitasavallan presi­dentiksi.

Tasavalta hajosi kuitenkin 1961, kun ryhmät Syyrian kapitalisteja vastustivat Nasserin maareformeja ja pelkäsivät hänen suunnitelmiaan kansallistaa teollisuus ja pankit.

Damaskoksessa toimeenpantu sotilaskaappaus antoi vallan takaisin liberaalille siviilihallitukselle. Baath otti vallan 1963 uudessa kaappauksessa. Se yhdisti im­pe­rialisminvastaisen retoriikan ja tuen kasvaville palestiinalaisten sissiryhmille Neuvostoliiton mallin mukaiseen valtiokapitalistiseen ta­louspolitiikkaan.

Tuho koitti vuonna 1967, kun Israel hyökkäsi Egyptiin, Jordaniaan ja Syyriaan ja anasti Golanin kuk­kulat.

Vuoden 1967 tappio voimisti Baathin sotilassiipeä, kun Hafez al-Assad, yksi sen johtohahmoista, käynnisti vuonna 1970 sisäisen kaappauksen, joka nimettiin ”kor­jaavaksi vallankumoukseksi”. Al-Assad etääntyi eräistä hänen edeltäjiensä radikaaleimmista valtio­kapitalistisista linjoista ja vapautti taloutta osin.

Sitten vuonna 1976 syyria­lais­joukot sekaantuivat Libanonin sisällissotaan. Libanonin nouse­va nationalistinen liike toi yh­teen pakolaisleireissä elävät pales­tii­nalaiset ja Libanonin vasemmis­ton. Se uhkasi Libanonin länsimielistä hallitusta ja nurkkakuntaista jär­jestelmää, joka suosi maan ma­ro­niittikristittyjä.

Kapina käynnisti Libanonin si­sällissodan vuonna 1975 ja aluksi oikeisto kärsi tappion. Syyria se­kaantui USA:n kehotuksesta es­tääkseen nationalistien voiton. USA ja Israel, joka tuki maroniittimiliisiä, hyväksyivät Syyrian miehityksen.

Huhtikuussa 1976 syyrialaisjou­kot piirittivät palestiinalaiset Tel al-Zaatarin leirin kristityn miliisin pannessa toimeen verilöylyn – is­raelilaiset tekivät myöhemmän sa­malla tavalla Sabran ja Shatillan leireissä syyskuussa 1982.

Vasemmiston tappion jälkeen Libanonin oikeisto kääntyi Syyriaa vastaan ja liittoutui Israelin kanssa, joka vuorostaan tunkeutui Libano­niin 1978 ja 1982.

Vuonna 1989, vuosien ryh­mit­tymäyhteenottojen ja vaih­televien liittoumien jälkeen, Syyria ja ara­bihallitukset auttoivat aikaan Taifin rauhansopimuksen, joka virallisesti päätti sisällissodan. Sopimus vaati syyrialaisjoukkojen asteittaista ve­täytymistä. Mutta huolimatta ve­täytymisestään Pohjois-Liba­noniin ja Bekaan laaksoon, Syyria näytteli edelleen hallitsevaa osaa Libanonin politiikassa.

Sotavuodet uhkasivat myös Syy­rian hallitusta. Syyrialaisjoukot kohtasivat tiukkaa vastarintaa Libanonin natio­nalistisen liikkeen taholta ja kiihtyvät taistelut aiheuttivat kasvavaa tyy­ty­mät­tömyyttä Syyriassa. Vuonna 1980 vankilakapina valtavassa eristysleirissä itäisessä autiomaassa lähellä Tadmuria tukahdutettiin 1000 hengen hinnalla. Paljon vakavampi oli sunni-islamilaisen Muslimiveljeskunnan johtama Haman kapina, joka huipentui kan­sannousuun vuonna 1982.

Hallitus kuitenkin selvisi. Kos­tona kansannoususta Syyrian armeija surmasi ainakin 30 000 siviiliä ja jyräsi Haman käytännössä maan tasalle.

80-luvulla Syyrian talous pysähtyi ja sen suurvaltatukija, Neuvostoliit­to, ajautui lopulliseen alamäkeen. Vuoden 1991 Persianlahden sota an­toi Syy­rialle kuitenkin mahdollisuuden järjestäytyä uudelleen länsivaltojen rinnalle.

Assadin hallitus liittyi USA:n johtamaan liittoumaan Irakia vastaan. Siirtymä ei johtanut ame­rikkalaisavun takaisin saamiseen, mutta se avasi oven parantuneille suhteille EU:hun ja Saudi-Arabiaan. Öljyntuotannon laajeneminen myös vauhditti talouskasvua 90-luvulla. Shell, TotalFina ja Elf-Aquitane kaikki sijoittivat uusiin öljykenttiin.

Syyrian hallitseva luokka sääti uusia lakeja edistämään ulkomaisia investointeja. Useimmat tavallisista syyrialaisista olivat kuitenkin hä­viäjiä. Useampi kuin kolme neljästä syyrialaistyöläisestä ansaitsee vä­hemmän kuin viisi­henkisen perheen elättämiseen tarvittavan minimin.

1990-luvulla Syyrian ja Li­ba­nonin talousyhteistyö lisääntyi. 1991 ne allekirjoittivat Veljeyden ja yhteistyön sopimuksen, joka teki Syyrian hallitsevasta ase­masta Libanonin politiikassa muo­dollisestikin pätevän.

Talouden pysähtyneisyys

Eräät Libanonin hallitsevan luo­kan ryhmät näkivät Syyrian talou­den vapauttamisessa kultaisen in­vestointitilaisuuden. Rafiq Hariri, vaikka myöhemmin pettyikin Syy­riaan, ajoi pitkään tätä yhteistyötä.

Libanonilaispomot hyötyvät myös hal­vasta syyrialaistyövoimasta. Jopa miljoona syyrialaista työskentelee Libanonissa. Libanonin työttömyys on kuitenkin kasvamassa nopeasti ja talous polkee paikoillaan. Tämä on yksi tekijöistä kasvavassa tyyty­mät­tömyydessä Syyriaa kohtaan, mistä 200 000 Haririn hautajaisiin osallistunutta olivat merkki.

Syyrian johtajan, Hafez al-Assa­din, kuolema vuonna 2000 ja vallan siirtäminen hänen po­jalleen, Basharille, nosti toiveita taloudellisesta ja po­liittisesta va­pautumisesta. Aluksi uusi hallitus näytti olevan valmis sietämään suurempaa avoimuutta, ja poliittisis­ta aatteista keskustelevia foorumeita nousi eri puolille maata.

Kuherruskuukausi ei kui­ten­kaan kestänyt kauan ja viran­omaiset sulkivat useimmat kan­salaisyhteiskunnan foorumeista vuoden 2001 alussa ja vangitsivat useita liikkeen johto­aktivisteja.

Syyrian suhteet palestiinalaisiin ovat nekin pysyneet ristiriitaisina. Palestiinalaisryhmät ovat usein saaneet poliittista, rahallista ja sotilaallista tukea Syyrian hal­litukselta, vaikka Syyrian joh­tajat ovat yrittäneet rajoit­taa pa­les­tiinalaisliikkeen itsenäisyyttä suojellakseen omia etujaan.

Syyrian hallitsijat ovat sallineet palestiinalaisen islamistiryhmän, Hamasin, organisoida palestiina­laisten pakolaisleireillä Damas­kok­sessa ja useat Hamasin johtajista pitivät tukikohtanaan Syyriaa. USA:n ja Israelin painostuksesta Syyrian hallitus on kuitenkin viime aikoina pannut Hamasin rajoittamaan jul­kista toimintaansa maassa.

George Bush syyttää Syyriaa myös siitä, että se tukee Hizbol­lahia (Jumalan puolue), jolla on laajaa tukea Etelä-Libanonin shiia­väestön keskuudessa ja joka mobilisoi vastarinnan Israelin maa­hantunkeutumista vastaan 1982. Toukokuussa 2000 Hizbollah ai­heutti Israelille sen historian pa­himman sotilaallisen tappion, kun maa joutui evakuoimaan armeijansa Etelä-Libanonista.

USA:lla ei ole huomautettavaa Syyrian hallitsijoiden rikoksiin. Ei Bush sen takia sodalla uhkaa, vaan siksi, että Syyria vastustaa rauhansopimusta Israelin kanssa ja antaa sanoissa tukea Hamasille Palestiinassa sekä Hizbollahille Libanonissa.

Ennen kaikkea se ei ole liittynyt kuoroon, joka tukee Bushin Irakin-miehitystä. USA:n hyökkäys Syy­riaan olisi isku kaikkia niitä Lähi-idän voimia vastaan, jotka eivät ole taipuneet tarpeeksi nöyriksi USA:n etujen edessä.

Aiheeseen liittyvät artikkelit:

• Syyrian tulikoe
• Rauhankokous Lontoossa
• Hinkua sotaretkille
• HERSH: USA valmistelee Iranin hyökkäystä
• Irak: miten USA pelaa veristä hajota ja hallitse -
• Miksi imperialismin vastustaminen tarkoittaa vasta
• Pakotteet kylvivät hajaannuksen siemenet
• Imperialismin vastaisen yhtenäisyyden historia
• Pysäytetään "pitkä sota"
• Pitkän sodan uusi rintama