|
|
|
Sarkozy, pääoman uusin liittolainen |
|
|
|
|
Kirjoittanut Chris Harman
|
|
09.09.2007 |
Ranskan presidentinvaalien kolme pääehdokasta olivat samaa mieltä
yhdestä asiasta – talousuudistuksen ja lisääntyvän markkina-voimiin
sopeutumisen tarpeesta.
Mutta miksi Euroopan kapitalistit tarttuvat niin epätoivoisesti Nicolas Sarkozyn uuteen visioon Ranskasta?
Ranskan toukokuiset presidentinvaalit kertovat meille jotakin tärkeätä kapitalismin tilasta tänään. Käytännössä kaikki valtavirran kommentaattorit ja poliitikot asettuivat vaatimaan, että Ranskan on kärsittävä annos ”uudistusta” – ”uusliberaaleja” toimia, kuten pidempiä työaikoja, sosiaaliturvan leikkauksia, työpaikkojen ”markkinatestausta”, yksityistämistä ja työntekijöiden oikeuksien leikkauksia.
Heidän äänenpainoistaan voisi ajatella, että Ranskan talous olisi yksi maailman, tai ainakin Euroopan heikoimpia.
Talousluvut kertovat kuitenkin jotain muuta. Ranskalaistyöläisten tuottavuus tuntia kohti on esimerkiksi miltei 20 prosenttia korkeampi kuin Britanniassa ja viisi prosenttia korkeampi kuin jopa USA:ssa. Britanniaan verrattuna Ranskan vienti on suurempaa ja vaje on noin kolmannes.
Se mikä Ranskassa näyttää olevan paljon huonommin, on työttömyystaso – yhdeksän prosenttia verrattuna Britannian 5,4 prosenttiin. Britannian luvut näyttävät kuitenkin todellista alemmilta, koska noin seitsemän prosenttia työvoimasta saa työkyvyttömyyskorvausta, kun luku Ranskassa on 0,3 prosenttia. Työttä olevien määrä ei todellisuudessa eroa kovinkaan paljon.
Syvenevät kriisit
Sana ”uusliberalismi” ei itsessään kerro, miksi kapitalismi tuntee tarvitsevansa tuollaisia toimenpiteitä nyt enemmän kuin 30 tai 40 vuotta sitten. On helppoa astua siihen ansaan, että ratkaisuksi nähdään yritys taivuttaa kapitalisteja muuttamaan ajattelutapaansa.
Jopa David Harvey, joka on kirjoittanut useita teräviä kirjoja imperialismista ja uusliberalismista, pitää uusliberalismin vaihtoehtona paluuta ”keynesiläiseen kompromissiin ja puitetalousliberalismiin, jotka luotiin vuoden 1945 jälkeen”.
Uusliberalismi on kuitenkin vain oire paljon syvemmästä muutoksesta siinä, miten kapitalistinen järjestelmä toimii.
Kapitalismi kasvoi tasaisemmin ja nopeammin kolmena ensimmäisenä vuosikymmenenä toisen maailmansodan jälkeen kuin koskaan ennen historiansa aikana. 70-luvun jälkeen sitä on kuitenkin palannut vaivaamaan vanha ongelma, jota Karl Marx oli analysoinut 140 vuotta aiemmin.
Kapitalistien välinen kilpailu johti siihen, että investoinnit kasvoivat nopeammin kuin työläisten määrä. Koska näiden työläisten työ oli se, mikä voitot tuotti, voittojen suhde investointeihin – voiton suhdeluku – laski lopulta kautta järjestelmän.
Sen seurauksena kasvu hidastui ja talouskriisit seurasivat toisiaan vuosina 1974, 1980, 1990, 1997 ja 2001.
Kapitalismissa oli vanha vakiintunut mekanismi, joka aiemmin olisi ratkaissut tuollaiset vaikeudet. Jotkut suuret yritykset olivat ajaneet toiset konkurssiin kriiseissä ja palauttaneet omat voittonsa muiden kustannuksella. Kapitalismi olisi jälleen alkanut kukoistaa sen kautta, mitä jotkut sen puolustajista kutsuvat ”luovaksi tuhoksi”.
70-luvulle tultaessa merkittävät kapitalistiset yritykset olivat niin suuria, että pelkästään joidenkin antaminen tuhota toisia olisi aiheuttanut valtavaa tuhoa selvinneille. Sen seurauksena hallitukset ryhtyivät toimiin estääkseen suurkapitalisteja menemästä konkurssiin. Työpaikkoja tuhoutui laajassa mitassa, mutta suuria konkursseja oli hyvin harvoja. Niinpä olosuhteet, jotka olivat aiheuttaneet kriisin, eivät koskaan kadonneet pitkäksi aikaa.
Se merkitsi matalaa investointiastetta tuottavassa teollisuudessa, jatkuvasti alhaisia kasvulukuja ja lisääntyvää työttömyyttä.
Se merkitsi muutakin. Kapitalistit, jotka eivät pitäneet teollisuustuotantoa erityisen voittoa tuottavana, syytivät investointeja tuotteiden myyntiin, mainontaan, rahoituspeliin tai yksityistettyjen alojen ostamiseen halvalla.
Ne saattoivat tehdä ne omistaneista kapitalisteista rikkaita ja saada myös näyttämään siltä, että tietyt maat olivat äkkiä kasvamassa nopeasti. Pitkäaikainen vaikutus oli kuitenkin, että tuotantoinvestoinnit ja pitkän aikavälin talouskasvu hidastuivat.
Tämä loi muita ongelmia. Valtion varoja oli suunnattava hillitsemään työttömien ja näiden työssä olevien ystävien ja sukulaisten levottomuutta. Yhä suurempia palkkoja maksettiin johtajaryhmille sen varmistamiseksi, että ne pitäisivät alempana olevansa kurissa. Nämä kaikki kuivattivat entisestään tuotantoinvestointeja ja talouskasvua.
Tästä on tullut erityinen ongelmassa eurooppalaisille yrityksille. Ne tuntevat olevansa uhattuina amerikkalaisfirmojen kilpailun johdosta, kun nämä ovat onnistuneet leikkaamaan työläisten reaalipalkkoja ja kasvattamaan työaikaa.
Ne kohtaavat myös lisääntyvää kilpailua kansainvälisillä markkinoilla Kiinan kapitalismin noususta.
Kapitalismin puitteissa tähän on vain yksi vastaus – vähentää minimiin kustannuksia siitä väestönosasta, joka ei ole voittoja tuottavaa. Käytännössä tämä merkitsee ”työmarkkinajoustoja” – hyökkäyksiä työsuhdeturvaa, eläkkeitä, terveydenhuoltoa ja sosiaaliturvaa vastaan.
Euroopan kapitalistit uskoivat, että voisivat saavuttaa tämän, kun Blair, Berlusconi ja Aznar allekirjoittivat viisi vuotta sitten yhteisen julistuksen, jossa lupasivat tällaisia uudistuksia. Nyt kaikki kolme ovat menneet. Vain kaksi vuotta sitten Saksan liittokansleri Angela Merkelille nostettiin maljoja, kun hänet nähtiin vastauksena.
Nyt Euroopan kapitalismin kannattajat ovat panneet uskonsa Sarkozyyn. Hän haluaa tarttua siihen ”skandaaliin”, että Ranskassa köyhyys, epätasa-arvo ja työajat ovat alhaisemmalla tasolla kuin Britanniassa, saati sitten USA:ssa.
Kuten Financial Timesin kolumnisti ja Sarkozyn kannattaja Martin Wolf toteaa: ”Ranskan kadut ovat voittaneet yhä uudelleen Ranskan mahtavan valtion. Historia voi hyvin toistaa itseään.”
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
|
|
