|
Revisionistiset historioitsijat väittävät, että kaikki vallankumoukset päättyvät verilöylyyn ja diktatuuriin. Se ei ole rehellinen näkemys historiasta, kirjoittaa Mike Haynes.
Vallankumoukset ovat paha juttu. Tai ainakin yhteiskunnalliset vallankumoukset ovat. Vallankumoukset ovat OK, jos ne rajoittuvat poliittisiin muutoksiin huipulla. Niin vaihdetaan vain kakun kuorrutus. Ranskalainen vallankumouksellinen, Babeuf, kirjoitti aikoinaan, että tuollaisissa vallankumouksissa yksi rosvokopla vaihdetaan toiseen.
Todellinen ongelma on vallankumous, joka uhkaa koko rosvousta. Sellainen on vallankumous, joka tekee yhteiskunnan ja sen voimavarojen johtamisesta keskeisen kysymyksen.
Erään historioitsijan mukaan silloin vallankumoukset ”kaapataan”. Ne lakkaavat olemasta itseään rajoittavia ja niistä tulee kaikkinieleviä. Ne alkavat syödä lapsiaan, sanoo toinen.
Se on hyvin lohduttava opinkappale yhteiskunnan huipulla oleville. Et voi olla yhtä voimakas, rikas ja mahtava kuin me, me voimme pitää kohtaloasi käsissämme, mutta älä keikuta venettä. Jos niin teet, sinun voi käydä huonosti.
Meidän valtamme, vaurautemme ja otteemme sinusta näes tekee meistä molemmista vapaita. Joten paras, että olet hiljaa ja käyt kiinni työhön tehdäksesi meistä vieläkin rikkaampia ja mahtavampia.
Tässä vanha tarina, jota konservatiivit ja konservatiiviset historioitsijat ovat pitkään kertoneet. Viimeisten kahden, kolmen vuosikymmenen aikana sitä ovat kuitenkin alkaneet kertoa entiset edistykselliset historioitsijat, jotka kirjoittavat Venäjän vallankumouksen ”väistämättömästä” epäonnistumisesta.
Heidän mukaansa kaikki vallankumoukset epäonnistuvat, ja Venäjä epäonnistui kaikkein eniten. Nämä niin kutsutut revisionistit pukevat väitteen joskus uusiin termeihin, mutta he toistavat tuttuja teemoja ääriaatteiden vaarasta, vainoharhasta ja väkijoukkojen mielettömyydestä sekä psykopaateista, jotka tulevat valtaan jne.
Viesti on yksinkertainen. Älkää uskoko, että maailma voisi olla lainkaan toisenlainen kuin se on. Pankaa uskonne hitaaseen uudistamiseen, olkaa kärsivällisiä.
Todellinen tarina on aika lailla toisenlainen. Vallankumoukset ovat varmasti kurittomia, mutta myös luovia.
Näin Morgan Philips Price, Guardian-lehden kirjeenvaihtaja kirjoitti Venäjän kaaoksesta vuoden 1917 lopulla: ”Ilman kaupunkien, kylien ja varuskuntien sotilaiden neuvostoja anarkia olisi viisikymmentä kertaa pahempaa... On tietenkin selvää, että Englannin hallitsevien luokkien ja heidän liittolaistensa, täkäläisen porvariston, on luokkansa säilyttääkseen saatettava huonoon huutoon kaikki liikkeet, kuten ne, jotka innoittavat Venäjän vallankumousta.”
Siinä on voimakas viesti revisionistiselle historialle. Todellisessa vallankumouksessa yhteiskunta polarisoituu. Ihmisiä koetellaan ja he valitsevat puolensa. Miten se tapahtuu, vaikuttaa siihen, mitä seuraa.
Venäjän vallankumous puhkesi kesken mitä verisimmän sodan. Se oli yritys pysäyttää sota ja kumota sodan synnyttäneet yhteiskunnat. Mutta Venäjän sisä- ja ulkopuolella sodan aikaansaaneet voimat liittyivät yhteen vallankumouksen murskaamiseksi. Vallankumousta ei suistanut ”kurssiltaan” sen sisäinen logiikka, vaan interventio ja sisällissota.
Vanha valta Venäjällä halusi saada takaisin etuoikeutensa ja Venäjän ulkopuolella taas pelättiin, että vallankumous saattaisi toimia – että, kuten Lenin sanoi, jokainen keittäjä voisi hallita. Vastavallankumouksessa on aina kysymys etuoikeuksien säilyttämisestä ja alhaalta nousevan uhkan murskaamisesta. Vuonna 1917 ei Venäjällä juuri veri vuotanut. Kuolemat nousivat 1918-1921.
Vuodatettuaan jo miljoonien verta ensimmäisessä maailmansodassa hallituksille sopi tukea Venäjän vastavallankumousta. Epätoivoiset ajat vaativat epätoivoisia keinoja, mutta jotenkin nykyhistorioitsijat haluavat sysätä kaiken syyn vallankumouksellisille.
On sitten helppoa saada näyttämään, että rappeutuminen, joka johti Staliniin, olisi alkanut vuonna 1917. Niin ei ollut. Stalin nousi valtaan tyhjiössä, jonka oli luonut sekä se, että vallankumouksen onnistunut laajeta, että se, että yhteiskunta ja vallankumouksen tehtneet, olivat hajonneet keskellä ”kansalaissotaa”, jota tuettiin ulkomailta.
Miltei kaksi vuosikymmentä ovat vallitsevina olleet konservatiiviset näkemykset, jotka korostavat Leninin johtaneen Staliniin. Pessimismi kaiken vallankumouksen suhteen on läpikäyvänä esimerkiksi Orlando Figesin esityksessä Venäjän vallankumouksesta, A People’s Tragedy (Kansan murhenäytelmä). Se on suodattunut koulukirjoihin ja edesauttaa luomaan huomisen passiivisia työläisiä.
Ilmestyessään se on jonkin aikaa saattanut tuntua järkeenkäyvältä, kun 90-luvulla vaikutti hetken, että historia olisi päättynyt. Haaleat ajat vaativat tulikuumien tapahtumien haaleata historiointia.
Venäjän vallankumouksen 90-vuotispäivä koittaa kuitenkin toisenlaista taustaa vasten. Uudet sukupolvet haastavat entisten radikaalin itsetyytyväisyyden, kun uusliberalismi ei pysty täyttämään lupauksiaan.
Epätasa-arvo kasvaa, sosiaalinen liikkuvuus vähenee ja näyttää, että sota on loputon. Uudet ajat auttavat käynnistämään uudelleen vanhat väittelyt, mutta ne voivat tehdä sen uudella tarmolla.
Samoin kuin vuonna 1917, me katsomme nyt liberaaleja ja heidän hurskauttaan sodan savun läpi, nyt Irakin sodan. Heidän realisminsa on vetänyt meidät tuohon suohon. Me näemme nyt, kuinka helppoa suurvalloille on miltei vain ohimennen aiheuttaa vahinkoa, kun ne yrittävät muokata maailmaa omaksi edukseen.
Ihmisiä innosti vuonna 1917 toisenlaisen maailman mahdollisuus. Heille ja meille on tragedia, ettei se onnistunut. Mutta suurin tragedia on, jos alamme uskoa, ettei pitäisi yrittää, sillä vaihtoehto vallankumoukselle eivät ole rauha ja tyytyväisyys.
Vaihtoehto sille on maailma, jossa suurvallat ottavat yhteen, maailma, jossa rikkaat rikastuvat ja köyhät vain hyväksyvät osansa. Toisenlaista maailmaa tarvitaan kipeästi. Toisenlainen maailma on mahdollinen ja kunnon historia voi auttaa meitä siihen.
Mike Haynes on kirjoittanut teoksen Russia: Class and Power, 1917–2000
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
|
Vanhat numerot 
