|
Sylvestre Jaffard, Socialist Review, maaliskuu 2012
Ranskan presidentinvaalien lähestyessä Sylvestre Jaffard kartoittaa
Nicolas Sarkozyn onnen kääntymistä ja tarkastelee oikeiston vaaraa, kun
mielipidetiedustelut nostavat fasisti Marine Le Peniä sekä vasemmiston
mahdollisuuksia haastaa uusliberalismi ja leikkaukset.
22. huhtikuuta äänestäjät kaikkialla Ranskassa ja sen vielä valvonnassa
olevissa alusmaissa lähtevät vaaliuurnille presidentinvaalien ensimmäisellä
kierroksella. Nicolas Sarkozy tulee olleeksi kymmenen vuotta vallassa,
viimeiset viisi niistä presidenttinä. Ranskan kokoomuslaisten on onnistunut
saada eräitä merkittäviä voittoja hallitsevalla luokalle näinä vuosina. Kaksi
peräkkäistä eläkereformia on nostanut eläkeikää samalla kun eläkkeitä on
leikattu. Sosiaaliturvaa on leikattu niin, että sairaiden on nyt maksettava
paljon suurempi osa omasta taskustaan. Valtavia verohelpotuksia on tehty
rikkaille samalla kun palkat ovat polkeneet paikoillaan ja työttömyys on
kasvanut.
Joukkolakot
Pomot eivät kuitenkaan ole saaneet kaikkea tahtomaansa ja joukkovastarinta
on ollut tärkeä piirre viime kymmenenä vuotena. Joukkolakot eläkereformeja
vastaan ehkä hävittiin, mutta vuoden 2006 nuorisokapinointi uutta
pätkätyösopimusta vastaan voitti. Kun Sarkozy valittiin presidentiksi vuonna
2007, useilla paikallisilla kamppailuilla onnistuttiin lykkäämään tai torjumaan
työpaikkojen menetyksiä. Valtakunnalliset toimintapäivät huipentuivat valtavaan
eläkekapinaan syksyllä 2010, kun useita miljoonia työläisiä lakkoili, marssi ja
piiritti rautatieasemia ja öljynjalostamoja.
Tämä yleinen ilmapiiri ja tyytymättömyys Sarkozyyn merkitsevät, että
Sosialistipuolue (sosialidemokraatit) on nyt suosikki astumaan johtoon vaalien
jälkeen.
Aina pinnalle nousustaan alkaen Sarkozy on herättänyt työläisten ja nuorison
enemmistön vihaa ja halveksuntaa. On kiintoisa paradoksi, että tällä eläkkeiden
leikkaajalla oli enemmistö vain yli 60-vuotiaiden keskuudessa, kun hänet
valittiin vuonna 2007. Sarkozyn vaalitunnus ”Tee enemmän työtä, ansaitse
enemmän” kuitenkin sai vastakaikua osassa työväenluokkaisiakin äänestäjiä. Ylitöitä
helpotettiin ja niiden veroja alennettiin ja tämän uskottiin johtavan yleiseen
kasvuun ja työllisyyden paranemiseen.
Viisi vuotta myöhemmin on selvää, että ne jotka tekevät enemmän työtä, eivät
ole saaneet mitään, samalla kun monet muut ovat yksinkertaisesti menettäneet
työpaikkansa. Yksi symbolin asemassa oleva esimerkki on Continentalin
rengastehdas Clairoix’ssa Pariisista pohjoiseen. Vuonna 2007 kaksi pientä
ammattiliittoa hyväksyi sopimuksen, joka pidensi työviikkoa 35 tunnista 40
tuntiin vastineeksi lupauksesta pitää tehdas toiminnassa vuoteen 2012. Mutta
vain kaksi vuotta myöhemmin ilmoitettiin, että tehdas suljetaan. 1200
työpaikkaa katosi tehtaalla ja 2000 sen alihankkijoilla.
Continentalin työläiset tunsivat tulleensa perin juurin huijatuiksi ja
aloittivat sankarillisen kamppailun tehtaan sulkemista vastaan ja sitten kunnon
irtisanomiskorvausten saamiseksi. Heidän puhemiehestään, ammattiyhdistysaktivisti
Xavier Mathieusta, tuli valtakunnallisesti kuuluisa, kun Continentalin
työläisten valtuuskunta hävitti paikallista hallintovirastoa ja hän kieltäytyi
tuomitsemasta sitä iltauutisissa. Vastauksena toimittajalle, joka kysyi:
”Kadutteko väkivaltaa?” hän vastasi: ”Toivottavasti lasket leikkiä! Mitä
katumista siinä on? Pari rikottua ikkunaa, pari tietokonetta, ja sen rinnalla
tuhansia rikottuja elämiä…” Muut työläiset ovat käyneet samanlaisia
taisteluita, lakkoillen ja usein vallaten työpaikkojaan, ja saaden laajaa
myötätuntoa – M-Realin paperitehtaassa, Fralibin teetehtaassa Marseillessa,
metallityöläiset Fonderie du Poitoussa ja muut.
Kuvista Sarkozysta lupaamassa eräällä terästehtaalla vuonna 2008, että
valtio investoisi tehtaaseen mieluummin kun näkee sen suljettavan, tuli
vertauskuva hänen epäluotettavuudestaan. Vuotta myöhemmin tehdas suljettiin ja
työläiset reagoivat synkällä huumorilla pystyttämällä plakaatin, jossa luki
”Tässä lepäävät N. Sarkozyn lupaukset”.
Vaalikampanjan alku on vain voimistanut työpaikkojensa puolesta
kamppailevien työläisten päättäväisyyttä. Äskettäin alusvaatteiden tekijät
Lejabyssä ovat onnistuneet pakottamaan Sarkozyn pelastamaan väliaikaisesti osan
heidän työpaikoistaan erään hänen miljardööriystävänsä kautta, mutta he eivät
suinkaan ole lakanneet olemasta varuillaan tai luopuneet kamppailusta niiden
työläisten puolesta, jotka työpaikkansa menettivät.
Leikkauksia vai lisää leikkauksia?
Vaikka kysymys työpaikoista on korkealla jokaisen ehdokkaan asialistalla, heidän
tarjoamansa ratkaisut kriisiin eivät välttämättä ole edistyksellisiä. Kaksi
eturivin ehdokasta, Sarkozy ja sosialistipuolueen François Hollande, tarjoavat
hyvin samanlaiset lääkkeet: lisää kilpailukykyä ja lisää joustoja. Hollande
korostaa enemmän koulutusta ja on nostanut jonkin verran esille rahoituksen
sääntelyä, mutta se kuinka hän on tyynnytellyt rahoituspankkiireija, on
viilentänyt monien intoa. Hän on jopa kehuskellut, kuinka ”vasemmisto oli
hallituksessa 15 vuotta, joina me vapautimme talouden ja avasimme markkinat
rahoitukselle ja yksityistämisille. Ei ole suurta pelkoa.”
On silti olemassa ristiriita, joka toimii sosialistipuolueen hyväksi ja
menee pidemmälle, kuin ”kenen tahansa muun kuin Sarkozyn äänestäminen”. Hollande
on tehnyt selväksi, ettei hän peruuttaisi täysin Sarkozyn eläkereformia, mutta
hän kyllä ottaisi takaisin joitakin osia (sosialistisen puolueen aktivistit
osallistuivat innokkaasti vuoden 2010 eläketaisteluun). Hollande ei ole koskaan
tuominnut Sosialistisen internationaalin virkaveljiensä, Kreikan Papandreun tai
Espanjan Zapateron politiikkaa, mutta hän on saanut kannatusta Ranskassa
ajamalla opettajien palkkaamista ja vastustamalla julkisen sektorin yleistä
supistamista, kun taas Sarkozy on vähentänyt opettajia ja valtion työpaikkoja. Tämä
tarkoittaa, että Hollanden voitto Sarkozysta voi antaa työläisryhmille
luottamusta, että valtaosa yhteiskunnasta haluaisi vasemmistolaisen
vaihtoehdon, ja että taistelut voivat saada joukkojen myötätuntoa ja
osallistumista.
Ei ole silti epäilystä, että Hollanden kokonaissuunta ovat leikkaukset. Hänen
pakkomielteenään näyttää olevan osoittaa, että hän ei ”tee lupauksia, joita ei voi
pitää”, mikä tarkoittaa kaikkia uudistuksia, jotka voisivat tuntuvasti ärsyttää
pomoja, joiden hän innokkaasti haluaa olevan takanaan. Tämä saattaa alentaa
odotuksia niin paljon, että monet vasemmistolaiset äänestäjät saattavat päätyä
jäämään kotiin – tämä on monella tavalla Sarkozyn paras mahdollisuus tehdä
paluu.
Fasismi kurkistaa
Vaikka fasistit ovat nauttineet huomattavaa kannatusta suurimman osan
kuluneita kolmea vuosikymmentä, Jean-Marie Le Penin menestys vuonna 2007 oli
heille pettymys (hän sai 10,44 prosentin kannatuksen). Nyttemin Marine Le Pen
on ottanut ikääntyvän isänsä roolin. Kuluneen vuoden aikana televisio ja
suurimmat aikakauslehdet ovat innokkaasti rakentaneet hänestä vaalien
”kolmansia kasvoja”. Kansallisrintama on ollut uranuurtaja ”fasismin
uudistamisessa” ja sen menestystä ovat monet Euroopan fasistipuolueet
innokkaasti jäljitelleet.
Päällepäin Marine Le Pen on saavuttamassa uutta menestystä. Mielipidetiedustelut
lupaavat hänelle noin 18 prosenttia, mikä on varsin paljon kampanjan tässä
vaiheessa, vaikka onkin alentunut hiukan viime vuodesta. Hän on luopunut
suurimmasta osasta isänsä näkyvää juutalaisvastaisuuta ja on keskittynyt
muodikkaampaan muslimien parjaamiseen. Tämä yhdistettynä muutamaan
huolenilmaisuun (ranskalaisista) työläisistä hänen muukalaisvihamielisen
politiikkansa puolustamiseksi. Le Pen on onnistunut huijaamaan melkoista osaa tiedotusvälineistä
ja jopa osaa vasemmistosta, että Kansallisrintamasta on nyt tullut puolue
muiden joukossa ohjelmineen, joita vastaan olisi argumentoiva järkevässä
keskustelussa.
Tässä vaiheessa on epäselvää, kestääkö tämä koko kampanjan ajan, koska merkit
Kansallisrintaman todellisesta luonteesta kuultavat ohuen pintakerroksen läpi. Kansallisrintama
ei joka tapauksessa ole vielä ratkaissut sitä ristiriitaa, joka sillä on ollut
90-luvun lopulta lähtien: vaikka sillä on valtava painoarvo vaaleissa, sillä on
hyvin vähän aktiivisia militantteja kentällä. Tietysti hyvä vaalitulos ja se,
että valtavirta suvaitsee sen ajatuksia hyväksyttävinä, helpottavat vahvemman
organisaation rakentamista. Tämä tekee sitäkin tärkeämmäksi järjestää
joukkomielenosoituksia kaikkialla, missä se esiintyy – tätä on tapahtunut
useilla paikkakunnilla, mutta olemme vielä kaukana siitä mitä tarvittaisiin.
Käännös vasemmalle
Tässä vaiheessa yksi asia tuntuu selvältä. Jonkinlainen vasemmistolainen
vastaus kriisiin saa vastakaikua vaalikampanjan aikana. Valitettavasti juuri
nyt suurimman huomion saa reformistisempi Front de Gauche (sosialistipuolueesta
irronneen vasemmistoryhmän ja kommunistipuolueen liittouma), eikä Uusi
antikapitalistinen puolue (NPA) (tai Lutte Ouvrièren ajama trotskilaisuuden
abstrakti versio). Tietyssä mielessä se ei ole ongelma: sen ehdokas Jean-Luc
Mélenchon on kaunopuheinen vastustaessaan kriisin uusliberaalia tulkintaa ja
hän puolustaa kerkeästi kreikkalaistyöläisten oikeutta vastustaa EU:n ja IMF:n
sanelupolitiikkaa jne. Hänen kampanjansa on kuitenkin tiukasti rajoittunut
vaaleihin ja ne kymmenet tuhannet aktivistit, ay-ihmiset ja nuoret, jotka
osallistuvat hänen tilaisuuksiinsa, saavat yhden ainoan näköalan yhteiskunnan
muuttamiseen: Mélenchonin äänestämisen.
NPA
Näin ei olisi tarvinnut olla, ja on selvää, että melkoinen vastuu siitä on
NPA:n rohkeuden puutteella viime kolmen vuoden aikana. Potentiaalia rakentaa
laaja, dynaaminen puolue, jolla olisi juuret taisteluissa ja joka auttaisi
koordinoimaan ja organisoimaan aktivisteja monissa kysymyksissä, on jarruteltu.
NPA on liian usein tyytynyt asettamaan oikeat, mutta abstraktit lausunnot
kapitalismista rinnan käytännön osallistumiselle osallistua vaaleihin.
Tuloksena useista kysymyksistä, kuten työstä ammattiliitoissa, asumisesta,
rasismin vastustamisesta, sodan vastustamisesta tai poliisiväkivallasta, ei
olla keskusteltu eikä organisoitu kautta järjestön. Tämä tarkoittaa, että monet
parhaista aktivisteista, joita NPA alun perin veti puoleensa, eivät ole nähneet
paljon syitä pysyä järjestössä.
NPA:n ehdokas on Philippe Poutou, autotehdastyöläinen ja
ammattiyhdistysaktivisti, joka johti voitokasta kamppailua työpaikkojen
vähentämistä vastaan. Tämä antaa meille tilaisuuden liittyä jokaiseen
samanlaiseen taisteluun ja saada laajaa kuulijakuntaa puolustamalla tarvetta
työläisten omaehtoiselle järjestäytymiselle, työläiskontrollille yrityksissä ja
palveluissa sekä kansainväliselle solidaarisuudelle – etenkin Kreikan, Egyptin
tai Syyrian taisteleville kansoille.
Oli vaalien tulos mikä tahansa, kriisi, kansainvälinen konteksti ja
äskettäisten taisteluiden kokemus merkitsevät, ettei seuraavalla hallituksella
tule olemaan helppoa. Se merkitsee myös, että vahva taisteleva vasemmisto
voidaan ja täytyy rakentaa.
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
|
