|
Vaatimuksissa hyökätä Iraniin tuntuvat toistuvan samat aiheet, jotka
johtivat hyökkäykseen Irakiin vuonna 2003. Toistaako historia itseään ja
minkälainen on vastarinnan tila Iranin sisällä tänään, kysyy Ali Alizadeh Socialist Review -lehdessä.
Viime syyskuusta alkaen USA sekä sen eurooppaliset liittolaiset ja Israel
ovat nostaneet jännitettä Irania vastaan sen ydinvoimaohjelman vuoksi. Ne ovat toistuvasti
uhanneet Irania sotilaallisin toimin. Sekä USA että Britannia ovat provosoivasti
sijoittaneet laivastonsa aluksia lähelle Iranin rajoja Persianlahdella.
Ja kuten Obama sanoin yhteisessä lehdistötilaisuudessaan Cameronin kanssa
maaliskuussa, ne ovat ”ottaneet käyttöön kaikkien aikojen kovimmat Iraniin
kohdistuvat pakotteet”. Mutta huolimatta samankaltaisuuksista Irakin sotaa
välittömästi edeltäneeseen aikaan vuonna 2003 Iran ei ole Irak. Meidän on
tutkittava, mitä seurauksia olisi mahdollisista yhteenotoista lännen ja Iranin
välillä ja demokraattisesta liikkeestä Iranin sisällä ja mitä niiden syyt
olisivat.
Syytökset Iranin ydinohjelmasta ovat perusteettomia. Israel väittää, että
Iran on lähellä ydinpommin valmistamista. Israel on kuitenkin väittänyt tätä
toistuvasti vuodesta 1992. Kaikki 16 Yhdysvaltain tiedusteluelintä ja USA:n
puolustusministeri Leon Panetta ovat hiljan vahvistaneet, ettei Iran tähtää
rauhanomaisen ydinohjelmansa militarisoimiseen, ja on vuosien päässä tuollaisen
”ydinasevalmiuden” vaatimasta taitotiedosta. Jos Iran päättäisi edetä
hankkimaan tuon valmiuden, sen olisi erottava ydinsulkusopimuksesta ja
kiellettävä Kansainvälisen atomienergiajärjestön tarkkailijoiden vierailut
ydinenergialaitoksissaan. Silloinkin veisi silti useamman vuoden, että se
saavuttaisi ydinasevalmiuden.
Irakin kaiut
Sodan retoriikka ei tällä kertaa edes riipu kuvitteellisten
joukkotuhoaseiden olemassaolosta, kuten Irakin tapauksessa. Sen sijaan se nojaa
pieneen mahdollisuuteen, että kyky valmistaa niitä voitaisiin saavuttaa
kaukaisessa tulevaisuudessa. Mutta Irakin sotaa 2003 edeltävän kauden kaiuista
huolimatta on merkittäviä tekijöitä erona tänään Bushin ja Blairin aikoihin.
Ensinnäkin, hyökkäykset Irakiin ja Afganistaniin ja maiden miehitykset eivät
suinkaan olleet USA:n imperialismin ja sen liittolaisten lupaamia sujuvia ja nopeita
operaatioita, vaan osoittautuivat katastrofeiksi, kun miehitettyjen kansojen
vastarinta näytteli merkittävää osaa niiden epäonnistumisessa. USA:n
imperialismi on hyvin epävarma tulevista poliittisista ja taloudellisista
intresseistään Irakissa. Irakin nykyistä hallitusta johtavat shiialaisryhmät ja
puolueet, joilla on historiallisesti läheiset suhteet Iranin johtoon. USA:n
sotilaallinen vetäytyminen vahvistaa edelleen Iranin vaikutusvaltaa Irakissa.
Afganistanin operaatio, jota Donald Rumsfeld kuvasi ”suureksi menestykseksi”
vuonna 2007, on hajonnut. Ennemmin tai myöhemmin miehitysjoukot on vedettävä, mikä
jättää Hamid Karzain hauraan hallinnon alla olevan maan kohtaamaan Talibanin
kasvavan johtoaseman. Taaskin Iran todennäköisesti ainakin osittain täyttää
tyhjiön (loput jää Pakistanin osalle).
Arabikevät
Toiseksi Tunisian ja etenkin Egyptin vallankumoukset ovat suurin isku lännen
geopoliittisille intresseille alueelle sen jälkeen, kun Iranin vallankumous vuonna
1979 kaatoi shaahin. Egyptin Mubarak oli USA:n tärkeä strateginen liittolainen
ja Israelin rikoskumppani palestiinalaisten tukahduttamisessa. USA:n
hermostuneisuus on kasvanut vallankumousaallon levitessä alueella. Viime vuoden
helmikuusta asti USA, Britannia ja Ranska ovat tehneet työtä hillitäkseen tätä uhkaa
ja saadakseen takaisin osan alueella menettämästään herruudesta.
Israelin menetetyt liittolaiset
Lähi-idän vallankumousaallolla on ollut valtava vaikutus myös Israelin
asemaan alueella. Israel on menettänyt pitkäaikaiset liittolaisensa Tunisiassa
ja Egyptissä. Egyptin sotilashallitus on alhaalta tulleen paineen vuoksi
avannut Egyptin ja Gazan välisen rajan, välittänyt rauhanneuvotteluja Hamasin
ja Fatahin välillä ja antanut Iranin laivaston alusten kulkea Suezin kanavan
läpi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1979.
Vastakkainasettelu Israelin kanssa ylhäältä on rajoitettu. Muslimiveljeskunnan
puolueet, jotka nyt muodostavat hallitsevan voiman niin Egyptin kuin Tunisian
parlamenteissa, ovat omaksuneet pragmaattisen asenteen Israeliin ja pyrkivät
säilyttämään taloudelliset ja diplomaattiset suhteet Israelin kanssa, mutta
tasapainottavat tätä tietyllä arvostelevalla retoriikalla.
Israelin tavattoman eristyneisyyden tunteen todellinen lähde tulee siitä,
että arabimassojen vastarinnan potentiaali on uudistunut. Israelin joutuu nyt kahdesta
harkitsemaan, ennen kuin ryhtyy sellaisiin sotilaallisiin hyökkäyksiin, kuin
Libanon 2006 tai Gaza 2008.
Ja lopuksi nykykautta erottaa sotaan valmistautumiskaudesta 2002–03
talouskriisin syvyys ja joukkojen vastarinnan aalto kriisiä vastaan kuluneiden
18 kuukauden aikana myös USA:n sisällä ja eri puolilla Eurooppaa (ja jopa
Israelin rajojen sisällä). Irakin ja Afganistanin sodat käytiin tilanteessa,
jossa vuosien 2000–01 taantumasta oltiin
elpymässä.
Tappava ja ennustamaton
Vaikka Afganistanin ja Irakin sodat saivat aikaan laajan sodanvastaisen
liikkeen, oli näillä liikkeillä rajoituksia, kun ottaa huomioon työväenluokan yleisen
heikkouden. Jos länsi riskeeraisi tänään Irania vastaan sodan, joka olisi paljon
ennakoimattomampi ja tuhoisampi kuin aiemmat, se johtaisi todennäköisesti
siihen, että leikkauksien vastaisen vastarinnan aallosta nousisi sen kanssa
yhteen kietoutuva sodanvastainen liike, mikä ruokkisi tyytymättömyyttä New
Yorkista Ateenaan.
Tämä huomioon ottaen, mitä päätelmiä voimme tehdä? Irakin ja Afganistanin
sodat olivat osa imperialismin hyökkäystä valta-aseman varmistamiseksi alueella
tulevaisuudessa ja erityisesti USA:n maailmanherruuden vahvistamiseksi. Hiljattaiset
uhkaukset Irania kohtaan ovat merkkejä heikentyneestä ja puolustuskannalla
olevasta imperialismista.
Tätä ovat vahvistaneet jaot lännen hallitsevien luokkien välillä siitä,
miten vastata kriisiin ja ne ovat heijastuneet myös niiden suhtautumisessa
Iraniin. Amerikan tulevat presidentinvaalit antavat näkyvyyttä tällaisille
erimielisyyksille. Kun Israel, vuosien 2001 ja 2003 sodat suunnitelleen USA:n
hallitsevan luokan uuskonservatiivisen osan vahtikoira, kuvaa Irania
välittömäksi uhaksi, niin Panetta ja Obama korostavat talouspakotteita, tai
paremmin sanottuna taloussotaa.
Tämä ei tietenkään sulje pois sotilasiskujen mahdollisuutta iranilaiskohteita
vastaan tai edes laajempaa umpikujaa lännen ja Iranin välillä. Nykyisessä
kuumentuneessa tilanteessa satunnainen toimi saattaa johtaa ennustamattomiin
seurauksiin. Mutta kun ottaa Israelin eristyneisyyden, sen yksipuolinen
sotilashyökkäys Irania vastaan olisi sille vakava riski. Israelin sotaa
lietsovat puheet on suunnattu painostamaan USA:ta ja Eurooppaa kasvattamaan
sotilaallisia jännitteitä alueella, mistä Israel toivoo hyötyvänsä.
Ei kuitenkaan ole selvää, että edes republikaanihallitus uskaltautuisi
hallinnon vaihtoon suunnattuun sotilashyökkäykseen Irania vastaan. Mikä on
selvää, on että länsi yrittää heikentää Iranin hallitusta ja sen vaikutusvaltaa
alueella ankarien pakotteiden strategialla, jotka kohdistuvat Iranin talouden
kaikkiin alueisiin aina Iranin öljysaarrosta kaikkien iranilaispankkien, myös
keskuspankin, sulkemiseen kansainvälisistä toimista.
Huolimatta puheista, että ”täsmäpakotteet” kohdistuisivat vain Iranin
hallitukseen, on ilmeistä, että pakotteiden tarkoitus on kohdistua myös Iranin
kansaan. Pakotteet, joista pääosa otettiin käyttöön vuoden 2012 alussa, ovat jo
rampauttaneet Iranin taloutta. Obama oli kuitenkin oikeassa sanoessaan, että
”nuo pakotteet alkavat purra kovemmin tänä kesänä”.
Pakotteet ovat verrattavissa Irakiin 90-luvulla kohdistuneisiin
pakotteisiin, jotka YK:n mukaan johtivat yli miljoonan irakilaisen kuolemaan.
Puolet menehtyneistä oli lapsia. Puheet voimankäytön pitämisestä ”vaihtoehtona
pöydässä”, mitä Obama, Cameron ja Sarkozy toistavat, ovat suunnattu hämäämään
yleisöä olemaan huomaamatta näitä epäoikeutettuja pakotteita.
Iranin sisällä
Tilanne Iranissa on sekin selvästi toinen kuin vuosina 2001—2003. Iranin
hallitus reagoi alun perin terrorismin vastaiseen sotaan vetäytymällä
passiiviselle, puolustukselliselle kannalle. Se teki yhteistyötä USA:n kanssa
Afganistanin ja Irakin hyökkäyksissä ja pysäytti ydinrikastusohjelmansa, mikä
meni pidemmälle mitä Kansainvälinen atomienergiajärjestö oli vaatinut. USA:n ja
sen liittolaisten epäonnistumiset Irakissa ja Afganistanissa tekivät Iranista
kuitenkin tahattomasti huomattavan alueellisen suurvallan.
Iranin hallituksen kovaa linjaa edustaneet ryhmät käyttivät USA:n uhkauksia
maata vastaan verukkeena lisätä puheita kansallisesta turvallisuudesta ja
oikeuttaa kuritoimia kansalaisyhteiskunnan ja vuonna 1997 alkaneen
uudistusliikkeen suhteen. Iranin ylimmän johtajan päätöstä auttaa vuonna 2005
Ahmadinejadia, suhteellisen tuntematonta hahmoa, nousemaan presidentiksi,
motivoi sekä USA:n uhka että tilaisuus tulla alueelliseksi suurvallaksi. Vuoden
2005 vaaleissa Vallankumouskaartin miliisijoukot (jotka tunnetaan nimellä
Basij) mobilisoivat joukkoäänestystä Ahmadinejadin hyväksi ja vaalien
epärehellisyydestä liikkui laajalti syytöksiä
Ahmadinejad oli keskeinen Iranin hallituksen uudessa ulkopolitiikassa. Hänet
on ymmärretty virheellisesti ”vasemmistolaiseksi kansanmieheksi” tai
fundamentalistiseksi fanaatikoksi. Hän ei ole kumpaakaan. Pikemminkin hän on
populisti, joka päivitti Iranin johdon lännenvastaiset puheet ja antoi sille
uuden julkisivun. Se oli tarpeen sen jälkeen, kun niitä oli yli kaksi
vuosikymmentä käytetty toistuvasti perusteluna hallinnon taloudelliselle
epäonnistumiselle ja siitä seuranneelle laajalle yhteiskunnalliselle
epätasavertaisuudelle ja sorrolle.
Ahmadinejadin rohkea retoriikka Israelia ja USA:ta vastaan ei suinkaan ollut
mieletöntä, vaan toimi tuen hankkimiseksi Iranille kautta islamilaisen
maailman. Israelin vastaus Iranin lisääntyneeseen valtaan oli käynnistää
sotilaallisia yhteenottoja Iranin liittolaisten, Hizbollahin ja Hamasin,
kanssa. Nämä sijaissodat tappoivat tuhansia libanonilaisia ja palestiinalaisia
siviilejä, mutta niillä ei heikennetty Iranin johtoa tai sen liittolaisia.
Iranin sisällä Ahmadinejadin populistisesta politiikasta tuli kuitenkin pian
tehotonta ja se menetti alussa nauttimaansa kannatusta. Vuoden 2005
presidentinvaaleissa hän oli nimenomaisesti kiistänyt vastustavansa niitä
kansalais- ja poliittisia vapauksia, jotka oli saavutettu uudistusliikkeen
taisteluilla. Sen sijaan hän keskittyi talouteen ja lupasi jakaa vaurautta
uusiksi ja taistella korruptiota vastaan. Hän käytti hyväkseen kansan katkeria
muistoja Rafsandžanin kauden korruptoituneesta yksityistämisestä ja
uusliberaalista linjasta, jotka olivat johtaneet uuden porvarisluokan nousuun.
Ahmadinejad liitti puheeseen yhteiskunnallisesta oikeudenmukaisuudesta
nationalismin version, jonka onnistui aluksi kerätä huomattavia ryhmiä Iranin
yhteiskuntaa aloitetun ydinohjelman taakse, jota hän kutsui ”erottamattomaksi
oikeudeksemme”.
Valtio tukahduttaa
Ahmadinejadin populististen puheiden verhon takana valtio kuitenkin tiukensi
poliittisia ja kansalaisvapauksia ja tukahdutti etnisiä ja uskonnollisia
vähemmistöjä. Monia sanomalehtiä suljettiin. Ahmadinejadin nimittämät
yliopistojen varakanslerit erottivat monia opiskelija-aktivisteja ja ajoivat
ulos monia kriittisiä lehtoreita. Valtio oli jyrännyt sunnilais- ja suufilaislahkojen
moskeijoita maahan ja monia bahai-uskoa tunnustavia oli vangittu. Ja huolimatta
ennenkuulumattomista öljytuloista Ahmadinejadin talouspolitiikka johti 70
prosentin kasvuun työttömyydessä, mikä haittasi keskiluokkia, osia
työväenluokista ja jopa osaa uudesta porvaristosta.
Vaikka Ahmadinejad leimasi sen talouden huonoksi johtamiseksi, kyseessä oli
todellisuudessa Iranin luokkarakenteen uudelleenjärjestäminen. Pieni Iranin
poliittisen eliitin ryhmä, joka oli tullut valtaan vuonna 2005, pyrki
aggressiivisesti edistämään taloudellista ja poliittista valtaansa. Sitä
tehtiin laajentamalla vallitsevaa uusliberaalia politiikkaa, yksityistämällä
julkista sektoria uudelle eliitille ja avaamalla rajoja sääntelemättömälle
tuonnille.
Se myös supisti hallituksen tukea vakiintuneelle porvaristolle, joka sai
huomata, ettei se enää pystynyt kilpailemaan, vaikka oli itse 90-luvulla
harjoitetun samanlaisen politiikan tuote. Tuloksena monet teollisuuden ja
maatalouden yksiköt, niin yksityiset kuin julkiset, joutuivat vararikkoon ja
jättivät työläisensä usein palkatta jopa 18 kuukaudeksi. Monia lakkoa ja
spontaaneja mielenosoituksia nousi vaatimuksella ”saada palkkamme on
erottamaton oikeutemme”.
Uuden nousevan eliitin ytimessä olivat Vallankumouskaartit. Ne olivat
saaneet voimakkaamman poliittisen aseman sen jälkeen, kun USA oli
militarisoinut aluetta vuodesta 2001 alkaen. Vuodesta 2005 alkaen niistä oli
kuitenkin tullut myös merkittävä taloudellinen voima, joka kilpaili avoimesti
miljardiprojekteista ja sai niitä. Vuoden 2009 presidentinvaalien
väärinkäytökset olivat poikkeuksellisia jopa Islamilaisen tasavallan
mittapuulla. Hallitus oli ottanut suuren riskin.
Se teki sen lujittaakseen vasta syntyneen hallitsevan ryhmittymän
taloudellista hegemoniaa. Vaaliväärennöstä vastaan syntyneet protestit, Vihreä
liike, ylitti pian alkuperäiset vaatimuksensa. Ensimmäistä kertaa 30 vuoteen
Iranin kansa oli kapinoinut miljoonin ihmisin hallintoa vastaan, joka oli
anastanut heidän vallankumouksensa vuonna 1979. Liikkeestä tuli polttopiste
monille yhteiskunnan ryhmille, joiden tyytymättömyyden lähteet vaihtelivat.
Iranin korkein johtaja, Khamenei, on kuvannut vuoden 2009 tapahtumia
järjestelmän suurimmaksi koskaan kokemaksi uhkaksi. Hän oli oikeassa. Vaikka
liikkeen ei onnistunutkaan lyödä hallitusta, se oli vakavasti vahingoittanut
sen yleistä legitimiteettiä ja kylvänyt siemenet tuleville kapinoille ja
mahdolliselle vallankumoukselle. Ydinohjelma ei enää toimi kansakuntaa
yhdistävänä.
Iranin työväenluokka
Lännen tiedotusvälineet antoivat aikanaan valikoivan kuvan Vihreästä
liikkeestä. Liikettä analysoitiin sen eliittihahmojen puheiden kautta. Heidän
ja kansan vaatimusten välillä oli kuitenkin kuilu. Tämä on johtanut tiettyyn
väärinkäsitykseen Vihreästä liikkeestä. Iranin köyhtynyt työväenluokka muodosti
merkittävän osan liikettä, mutta sen ei onnistunut osallistua kollektiivisena
voimana ja siten se jäi muiden yhteiskunnallisten voimien varjoon. Tämä johtui
työväenliikkeen ja vasemmiston heikkoudesta.
Yli kaksi vuosikymmentä vasemmiston teurastuksesta 80-luvulla työväenliike
nousi uudelleen 2000-luvun alussa ja yritti perustaa riippumattomia
ammattiliittoja. Vuonna 2004 linja-autonkuljettajien liitto järjesti laajan
lakon. Valtio, joka tuolloin oli virallisesti uudistajien käsissä, reagoi
tiukasti. Ahmadinejadin hallitus kiihdytti tämän uuden liikkeen tukahduttamista
ja teki sitä paljon ankarammin. Monet liikkeen johtajista ovat yhä vankilassa.
Liittoumat
Seurauksena oli, että työväenluokan järjestöjen heikkouden takia keskiluokkien
ryhmät liittoutuivat vuonna 2009 porvariston ryhmien tai eliitissä olevien
hallituksen vastustajien kanssa. Tulos tästä liittoumasta olise, että
vallitseviksi tulivat liberaalit aatteet, jotka keskittyivät
väkivallattomuuteen ja sosiaalisen median rooliin ja harhautuivat liian usein
sekularismin ja uskonnon väärän kaksijaon vuoksi. Se legitimoi vallankumouksen
vastaisia mielialojaan vetoamalla vuoden 1979 vallankumousta seuranneen
väkivallan traumaattiseen kokemukseen.
Vihreän liikkeen virallinen retoriikka ei koskaan suuntautunut hallituksen
uusliberaalia politiikkaa vastaan sinänsä, vaan kritisoi vain kovakouraisia
menetelmiä, joilla sitä vietiin läpi. Silti alhaalta noussut liike meni niinkin
pitkälle, että valtasi osia Teheranista 27. joulukuuta 2009. Seuraavana päivänä
liikkeen johto, niin sekulaari kuin islamilainen, arvosteli tuollaista
toimintaa ja pyrki hillitsemään liikettä.
Se oli katumielenosoitusten viimeinen merkittävä päivä ja Vihreän liikkeen
taantumisen alku. Vuoden 2011 arabivallankumoukset ovat synnyttäneet
ristiriitoja niin hallitukselle kuin kansalle. Geopoliittisesti arabien
vallankumousaalto on Iranin johdolle ollut sekoitus saavutuksia ja menetyksiä. Se
on hyötynyt Mubarakin ja Ben Alin syrjäyttämisestä ja siitä, että shiiaenemmistön
kansannousu on heikentänyt länsimielistä Bahrainin kuningashuonetta.
Se on yrittänyt omia näitä vallankumouksia nimittämällä niitä vuoden 1979
islamilaisen vallankumouksen (Iranin johdon virallinen tulkinta Iranin
vallankumouksesta) innoittamiksi ”islamilaisiksi heräämisiksi”. Se on kuitenkin
saanut nähdä myös lähimmän liittolaisensa, Syyrian hallituksen, heikkenevän ja
Hamasin siirtymisen äsken kohti Egyptin Muslimiveljeskuntaa ja pois Iranin ja
Syyrian otteesta.
Mubarakin ja Ben Alin kaatumiset olivat innoituksen lähde
iranilaismassoille. Vihreä liike kehotti solidaarisuusmielenosoitukseen 14.
helmikuuta viime vuonna. Uinuttuaan 13 kuukautta kymmenet tuhannet ihmiset
huusivat Teheranissa: ”Mubarak, Ben Ali, Nobat-e Seyyed Ali", mikä
tarkoitti, että oli Seyyed Ali Khamenein vuoro kaatua. Musavi ja Karrubi,
Vihreän liikkeen johtajat, asetettiin kotiarestiin seuraavana päivänä ja aresti
jatkuu yhä.
Teheranin kadut pidettiin tiukassa valvonnassa seuraavat muutamat viikot. Valtakunnallisesta
televisiosta tuli paljon konservatiivisempi uutisoinnissaan
arabivallankumouksista.
Arabivallankumoukset ovat asettaneet tärkeitä kysymyksiä demokratiaa
kannattaville voimille Iranissa ja haastaneet niiden ideologisen
rajoittuneisuuden. Näihin kysymyksiin on saatu eräitä oikeita ja eräitä vääriä
vastauksia.
Interventio
Interventio Libyaan ja hallitsevan liberaalin ideologian kannatus sille
olivat väärä vastaus. Viime marraskuussa Hillary Clinton suositteli BBC Persian
haastattelussa, että Iranin oppositio toimisi samoin kuin Libyan
kansallisneuvosto ja pyytäisi USA:n tukea. Iranin oppositiossa on monia
taantumuksellisia ja opportunistisia jäseniä, joita USA, Britannia ja Ranska
tällä hetkellä kosiskelevat esittämään samanlaista osaa, jos vastaava tilanne
syntyisi.
Taloudellinen, poliittinen, sukupuoli- ja uskonnollinen epätasavertaisuus
ovat tehneet Iranista painekeittimen. Kun ottaa huomioon vuoden 2009 kapinan
kokemuksen ja alueen vallankumoukselliset nousut, jos imperialistiset voimat
jättävät Iranin rauhaan, ei kestä kauan, ennen kuin iranilaiset kapinoivat
jälleen, ja tällä kertaa paljon perusteellisemmin.
Pakotteiden asettaminen heikentää Iranin yhteiskuntaa, lisää
yhteiskunnallista ja taloudellista epätasavertaisuutta ja tuhoaa demokraattisen
liikkeen. Pakotteet antavat hallitukselle tilaisuuden militarisoida Iranin
yhteiskuntaa lisää. Imperialismin vastustajien pitäisi vastustaa näitä
pakotteita kiivaasti ja estää tavallisten iranilaisten ihmisten lisäkärsimys.
Elleivät kymmenen pakotteiden vuotta ja niitä seurannut hyökkäys ja miehitys
olisi tuhonneet Irakin yhteiskuntaa, olisi voitu ennustaa, että irakilaiset
olisivat olleet osa arabien vallankumousaaltoa. Iranilaiset vaativat
”erottamatonta oikeuttaan" määritellä oma demokraattinen ja tasavertainen
tulevaisuutensa. Meidän ei pitäisi sallia, että heiltä vietäisiin tuo oikeus.
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
|
