Euroopan kriisi on astunut uuteen vaiheeseen. Vuonna 2008 alkoi pahin talouskriisi sitten 30-luvun. Vuonna 2010, ja etenkin vuodesta 2011, on vastarinta kasvanut huomattavasti ja useita joukkolakkoja on ollut Kreikassa, Espanjassa, Portugalissa, Ranskassa, Belgiassa ja Britanniassa, tyytymättömien liike on noussut Portugalissa, Espanjassa ja Kreikassa viime keväänä ja syksyllä syntyi Occupy-liike, kirjoittaa Mark L. Thomas Socialist Reviewssa.

Nyt katkeruuden ja kapinan ilmapiiri leikkauksia vastaan on ilmennyt voimakkaalla tavalla vaaleissa, ja sillä on merkittävää ideologista, poliittista ja taloudellista vaikutusta kautta maanosan.

Ranskassa François Hollanden voitto Nicolas Sarkozysta, Ranskan oikeiston vahvasta miehestä, toi Sosialistipuolueelle presidentinviran ensimmäistä kertaa 17 vuoteen. Ja mikä tärkeämpää, Hollande tuli valituksi ohjelmalla, joka puhui talouskasvusta eikä vain loputtomasta vyönkiristyksestä. Hollande lupasi neuvotella uusiksi valtiontaloutta koskevan sopimuksen, joka varjelee talouden kiristämistä kautta euroalueen, ja jonka Sarkozy ja Angela Merkel, Saksan liittokansleri, laativat viime joulukuussa vastauksena rahoitusjärjestelmän syvenevään kurimukseen.

Murtuva keskus

Toukokuun alussa järjestetyt Kreikan vaalit romahduttivat vieläkin dramaattisemmin talousniukkuuden kahden johtavan puolueen, Pasokin ja Uuden demokratian, yhteisen kannatuksen vain kahden ja puolen vuoden takaisesta 77 prosentista 32 prosenttiin. Suurin voittaja oli vasemmisto, etenkin radikaalivasemmiston liittouma Syriza, jonka kannatus ampaisi 4,6 prosentista 16,8 prosenttiin ja niukasti toiselle sijalle. Alexis Tsipras, Syrizan johtaja, äimistytti Euroopan johtajat, kun hän, saadessaan Kreikan presidentiltä tehtävä yrittää muodostaa hallitus Uuden demokratian siinä epäonnistuttua, julisti talouden kiristämistoimet, joita Kreikalle oltiin pakotettu, ”mitättömiksi”.

Talousniukkuutta johtaneisiin puolueisiin kohdistuva puristus ei kuitenkään rajoitu Ranskaan ja Kreikkaan.

Italiassa neljäsosassa maata toukokuussa pidetyt paikallisvaalit vahingoittivat Silvio Berlusconin Vapauden kansa –puoluetta pahasti, samoin kuin sen entistä hallituskumppania, rasistista Pohjoisen liittoa, joka on joutunut korruptioskandaaliin, jossa sen perustaja ja johtaja, Umberto Bossi, joutui eroamaan. Suurin voittaja oli satiirikko Beppe Grillon järjestelmänvastainen Viiden tähden liike, joka otti haltuunsa Parman (Grillo kuvasi sitä liikkeensä ”Stalingradiksi”) ja useita pienempiä valtuustoja.

Saksan paikallisvaaleissa on myös nähty Angela Merkelin hallitsevan Kristillisdemokraattisen puolueen (CDU) kärsivän tuntuvia tappioita. Tärkein niistä on Nordrhein-Westfalen, väestöltään suurin Saksan 16 osavaltiosta 18 miljoonalla asukkaallaan. Siellä CDU sai huonoimman ääniosuuden sitten toisen maailmansodan. Myöskin Hollannin hallitusliittouma romahti huhtikuussa kiistaan budjettileikkauksista.

Tästä poliittisesta hajoamisesta yhteiskunnan huipulla on kaksi välitöntä seurausta. Yksi on ideologinen. Etenkin Hollanden voitto näyttää murtavan tukahduttavan konsensuksen, että talousniukkuuden vaihtoehto on ainoa tarjolla oleva. Toisenlaiset prioriteetit näyttävät paljon mahdollisemmilta miljoonille ihmisille eri puolilla Eurooppaa, ja vaikka Hollande tuskin pystyy pitämään lupauksiaan (hän esimerkiksi on edelleen sitoutunut leikkaamaan Ranskan valtionbudjettia), tulos parantaa niiden itseluottamusta, jotka haluavat vastustaa leikkauksia.

Toinen seuraus on taloudellinen. Tiukkojen leikkausten kasvava poliittinen hinta on ajamassa Kreikkaa lähemmäksi eroamista eurosta. Tämä luo syvää levottomuutta rahoituksen myllerryksestä, joka voisi aiheutua erityisesti Italian, Espanjan ja Ranskan pankeille.

Paluu taantumaan

Tämä korostaa tärkeintä murentavaa tekijää tiukkaa taloutta kannattaville puolueille: Euroopan talouskriisiä. 17 euromaasta kahdeksan on joutunut tai palannut taantumaan, mm. Espanja, Italia, Hollanti, Irlanti, Portugali ja tietenkin Kreikka. Ranskan talous, maanosan toiseksi suurin, ei kasvanut lainkaan tämän vuoden kolmen ensimmäisen kuukauden aikana (tuoreimmat luvut).

Vain Saksan hienoinen kasvu esti euroaluetta kokonaisuutena joutumasta W-taantumaan (ja Saksa on yhä ainoa merkittävä eurotalous, jonka tuotanto on palannut tasolle, jolla se oli kriisin alla vuonna 2008).

Seurauksena ollut inhimillinen kurjuus on ällistyttävä. Otetaan yksi mittapuu: työttömyys euroalueella kaikkiaan on korkeimmillaan sitten vuoden 1999, jolloin valuutta otettiin käyttöön. 17,4 miljoonaa on vailla työtä. Keskiluku 10,9 prosenttia peittää paljon suurempia lukuja, kuten joka neljännen (ja joka toisen alle 25-vuotiaan) työttömänä Espanjassa ja Kreikassa. Eikä kriisi osoita juuri laantumisen merkkejä.

Tämä johtuu siitä, että kapitalismilla on kaksi menetelmää palauttaa voittosuhde, joka käynnistäisi uudelleen pääoman kasautuminen moottorin. Ensimmäinen on kiristää työväenluokan elintasoa voittojen nostamiseksi.

Se ei kuitenkaan usein riitä. Toinen menetelmä on kannattamattoman pääoman hävittäminen sallimalla kannattavampien selviäjien kukoistaa sen kustannuksella. Mutta pääoman hävittäminen oli tuskin alkanut, kun valtio puuttui asiaan kaikkialla pönkittämällä romahtavaa kysyntää ja pelastamalla 2008-09 pankkeja ja autovalmistajia, jotka olivat ”liian suuria kaatumaan”.

Yksi seuraus tästä on ollut, että monella eurooppalaisyhtiöllä on ollut hyvä taantuma.

Wall Street Journal totesi aiemmin tänä vuonna: ”Yhtiöiden käteisvarat ovat euroalueella nyt 2 biljoonaa euroa,” ja lisäsi: ”Alhaisemmat yritysverot ja työmarkkinauudistukset, jotka on suunnattu vähentämään ammattiliittojen voimaa, ovat kasvattaneet yrityssektorin tuloja suhteessa kotitaloussektoriin.”

Kasapäin käteistä

Suurliike-elämä ei kuitenkaan käytä käteiskasaansa ja investointitaso Euroopassa on alimmillaan 60 vuoteen yritysten nähdessä vähän tilaisuuksia kannattaviin investointeihin. Mutta jos yhtiöt ovat rahaa pullollaan, monilla Euroopan pankeista on ollut päinvastainen ongelma ja ne ovat käytännössä maksukyvyttömiä. Tämä johtuu siitä valtavasta määrästä roskalainoja, joita niiden tilikirjoissa on ollut erityisesti vuosina 2001-08 liikaa paisuneen asuntokuplan seurauksena.

Euroopan keskuspankin keino työntää 1,3 biljoonaa dollaria halpoja kolmen vuoden lainoja pankeille viime vuoden lopulla torjui Euroopan pankkijärjestelmän romahduksen, mutta ei suinkaan ole ratkaissut taustalla olevaa ongelmaa. Harry Wilson ei Daily Telegraphissa ollut kovinkaan väärässä, kun hän totesi: ”EKP:n puheenjohtaja Mario Draghi on käytännössä muuttanut Euroopan roskapankit zombipankeiksi, jotka ovat riippuvaisia hänen halvoista lainoistaan pysyäkseen hengissä.”

Valtava määrä kannattamatonta pääomaa on yhä pankkien tilikirjoissa ja vetää niitä ja taloutta laajemmin alaspäin. Talouden supistumisen ja kärsimyksen mitta joissain Euroopan eteläreunan maissa heijastaa sitä ”sokkiterapiaa”, joka kohdistettiin Itä-Euroopan maihin 90-luvulla Neuvostoliiton romahduksen jälkeen, mutta sillä ei laajemmin ole ollut esikuvaa Länsi-Euroopassa sitten toisen maailmansodan.

Juuri tämä nakertaa perinteistä poliittista uskollisuutta ja synnyttää yhä enemmän poliittista kaksinapaistumista.

Kaikki tästä ei mene vasemmalle. Ranskassa Kansallisen rintaman Marine Le Pen sai presidentinvaaleissa 6,5 miljoonaa ääntä. Kreikassa Kultainen sarastus, joka hyvin pukeutuvista Kansallisen rintaman ”eurofasisteista” poiketen on tiukka katutappelijoiden fasistijärjestö, nousi parlamenttiin ensi kertaa 21 paikalla. Hollannissa populistinen islamofobi Geert Wilders yrittää hyötyä hallituksen romahtamisesta, jonka sai aikaan.

Rasistien ja fasistien voitot ovat varoitus niistä vaaroista, joita on edessä, jos vasemmisto ei onnistu vastustamaan kriisiä menestyksekkäästi.

Vasemmalla on noussut kaksi suuntaa. Sosialidemokratia, missä se on pystynyt parantamaan kuvaansa hallituksen ulkopuolella ja tuomaan esille edes jotakin vastustusta hillittömälle uusliberalismille (osallistuttuaan kunnolla uusliberalismin edistämiseen hallituksessa ollessaan), on saavuttanut joitakin voittoja, etenkin Ranskassa. Hollande esimerkiksi puhui 75 prosentin verosta yli miljoonan euron tuloille.

Saksan SPD (ja Ed Miliband Britanniassa) ovat myös hyötyneet tietyssä määrin samasta prosessista. Tämä korostaa, kuinka on virhe sivuuttaa sosialidemokratia loppuun kulutettuna voimana.

Mutta rinnan tämän kanssa on ollut valtavirran sosialidemokratiasta vasemmalle olevien voimien nousu, kun suuret joukot ovat alkaneet hakea jotakin radikaalimpaa. Suuntaukset ovat olleet taaskin kärkevimmillään Ranskassa ja Kreikassa. Jean Luc Mélenchon, joka oli Vasemmistorintaman ehdokkaana Ranskan presidentinvaaleissa, esiintyi kymmenien tuhansien ihmisten kokouksissa, joiden ilmapiiri oli sähköinen. Kuten François Sabado Uudesta antikapitalistisesta puolueesta on todennut, ”Tämän [Mélenchonin] kampanjan aikana on rakennettu uudelleen vasemmistoreformistinen suuntaus, jolla on joukkovaikutusta.”

Uudelleenmobilisointi

Sabado osoittaa kiinnostavasti yhden tämän takana olevista syistä ja näkee ”kommunistipuolueiden voimien uudelleenmobilisoinnin (joka on nähty myös Portugalissa, Espanjassa ja Kreikassa) nojaavan sille seikalle, että ne eivät ole olleet hallituksessa useaan vuoteen ja ovat säilyttäneet asemansa instituutioiden tai ammattiliittojärjestöjen koneistoissa”.

Kreikassahan, kuten Giorgos Pittas selittää haastattelussaan Socialist Reviewssa, Syrizan ydin perustuu Kreikan kommunistisen puolueen (KKE) ryhmään, joka irtautui neuvostomielisestä siivestä (vaikkei Syrizalla ole KKE:n tärkeitä ammattiyhdistysjuuria).

Tämä trendi on kuitenkin vielä laajempi. Esimerkiksi Hollannin sosialistipuolue, joka on sosialidemokraateista vasemmalla, on tällä hetkellä sekin saamassa merkittävää voittoa hallituksesta ja ajoin jopa johtaa mielipidetiedusteluja.

Kriisin aiheuttama radikalisoituminen ja vastarinta kriisille hyödyttää yleisesti vasemmistoreformistisia voimia pikemminkin kuin antikapitalistista, vallankumouksellista vasemmistoa. Tämän ei pitäisi olla yllätys. Kun ihmiset irtautuvat vanhasta, joissain tapauksissa vuosikymmenten kuluessa muodostuneesta lojaaliudestaan sosialidemokraateille, he todennäköisesti kääntyvät ensin reformismin jonkin radikaalimman version puoleen, milloin sellainen näyttää uskottavalta ja tuo esille vastarinnan hyökkäystä työläisten elintasoa kohtaan kielellä, jota sosialidemokraatit tapasivat käyttää.

Muutos järjestelmän puitteissa näyttää monille yhä helpommalta ja uskottavammalta, kuin vallankumouksellisten viesti, että työläisten on nojattava omaan vastarintaansa ja viime kädessä otettava yhteiskunnan valvonta omiin käsiinsä kriisin ratkaisemiseksi.

Silti polarisoituminen, joka vaaleissa heijastuu, viittaa syvenevään luokkapolarisoitumiseen kautta Euroopan. Edessä on suuria taisteluita, jotka vuorostaan voivat edistää radikalisoitumisprosessia edelleen vasemmalle, etenkin siellä, missä ratkaisut, joita erilaisen uudistusversiot vallankumouksen sijaan tarjovat, joutuvat testiin.

Vallankumouksellisten on pidettävä yllä poliittista riippumattomuuttaan samalla kun kärsivällisesti selittävät niille, jotka tällä hetkellä antavat äänensä, ja toivonsa, Mélenchonille tai Syrizalle, samalla kun kaiken aikaa yrittävät antaa esimerkkiä vastarinnassa työpaikkojen menetyksille, palkkojen alentamiselle tai natseille.