Arabivallankumoukset ovat eri puolilla maailmaa innoittaneet vahvasti taistelua kapitalismia ja imperialismia vastaan. Ne ovat innoittaneet ja edistäneet maailmanlaajuista järjestelmästä vieraantumisen ja siihen kohdistuvan tyytymättömyyden mielialaa, joka ilmenee lakoissa, valtauksissa ja protesteissa.¹

Alueella vallankumousprosessi on kuitenkin kehittynyt epätasaisesti. Tunisiassa ja Egyptissä yllettiin nopeisiin saavutuksiin, kun Ben Ali ja Mubarak kaadettiin muutamissa viikoissa. Libyassa Gaddafi syrjäytettiin pidemmän taistelun jälkeen, joka viime kädessä nojasi Naton sotilaalliseen sekaantumiseen. Jemenissä Saleh syrjäytettiin sopimuksella, joka jätti hänen hallintonsa ennalleen. Tätä kirjoitettaessa Syyrian tilanne näyttäisi seuraavan toisenlaista kaarta, jossa on syntynyt pattitilanne Bashar al-Assadin ja kansannousun välille.

Jotkut vasemmalla ovat nähneet kansannousun periaatteessa geopoliittisesti, yhteenottona lännen ja sen paikallisten, kansannousua omissa eduissaan manipuloivien liittolaisten,  ja lännen herruutta alueella uhmanneen Assadin hallinnon välillä.²

 Itse katson, että vaikka geopoliittinen ulottuvuus on tärkeä, on samalla ymmärrettävä, mitä Syyriassa on tapahtunut sitten vuoden 2000. Silloin historiallinen ”yhteiskuntasopimus”, joka tuki Baath-puolueen valtaa, murtui ja johti luokkaepätasa-arvoisuuden ja valtion autoritaarisuuden voimistumiseen. Tässä mielessä Syyrian kansannousua motivoivat samat kysymykset ja ongelmat, kuin muitakin arabivallankumouksia. Tämä konteksti on tärkeä, että voitaisiin ymmärtää Syyrian kansannousua kokonaisuudessaan. Olen sitä mieltä, että kuten Ben Alin ja Mubarakin hallinnot, Assadin hallintokin edustaa hallitsevaa luokkaa, joka on olennaisesti Syyrian työläisten ja köyhien etujen vastainen. Lisäksi sen suhtautuminen sekä imperialismiin että Palestiinan ja Libanonin vastarintaliikkeisiin on hyvin ristiriitainen ja heijastaa sen geostrategisia intressejä hallitsevana luokkana.

Syyrian työväenluokka ei vielä ole näyttänyt kollektiivista voimaansa lakkojen kautta samalla tasolla kuin Tunisiassa ja Egyptissä, missä joukkolakot olivat keskeisiä vallankumousten varhaiselle menestymiselle. Näkisin, että suurista haasteista huolimatta Syyrian työväenluokalla on potentiaalia esittää samanlaista osaa, ja että se on ainoa tapa toteuttaa täydessä mitassa kansannousun tavoitteet todellisesta vapaudesta, tasavertaisuudesta ja demokratiasta. Lisäksi itseensä uskova, itsenäisesti järjestäytynyt työväenliike on paras puolustus imperialistista hyökkäystä ja manipulaatiota vastaan.

En kuvaa tässä yksityiskohtaisesti kansannousun alkamista ja sitä, kuinka se on kehittynyt helmikuusta 2011.³ Tämän artikkelin tavoitteena on yrittää ymmärtää Assadin hallinnon luonnetta ja kansannousun yhteiskunnallisia ja taloudellisia juuria sekä arvioida, mitä mahdollisuuksia työläisliikkeellä on nousta ja esittää vaihtoehto hallinnolle ja imperialistiselle interventiolle.

Syyrian järjestelmän kansantalous

Jotta hallinnon luonnetta voitaisiin kunnolla ymmärtää, on syytä aloittaa historiallisesta kontekstista, jossa se syntyi. Syyrian itsenäistymistä Ranskasta vuonna 1946 seurannut kausi oli yhteiskunnallista kuohuntaa, jossa kansalliseen vapaustaisteluun osallistuneiden erilaiset luokkaintressit nousivat etualalle. Maanomistajat olivat konservatiivinen voima ja kamppailivat pitääkseen yllä maaseudun feodaalista järjestelmää, kun taas talonpojat ja työläiset taistelivat maan ja vaurauden tasavertaisemman jaon ja aidon demokratian puolesta.⁴ Pieni kapitalistiluokka, joka kovin pelkäsi alhaalta nousevia liikkeitä, horjui sen välillä, tehdäkö yhteistyötä maanomistajien kanssa vai vastustaa näitä, eikä pystynyt viemään läpi teollistumista.⁵

Tuolla kaudella oli merkittäviä alhaalta nousseita taisteluita, joiden ansiosta Syyriasta tuli tuon aikaisen ”arabimaailman poliittinen ja kulttuurinen Mekka.⁶ Vuonna 1946 lakot pakottivat säätämään työlakeja, mm. lakko-oikeuden, mikä johti ammattiliittojen jäsenmäärän kolminkertaistumiseen. Maanlaajuista talonpoikaiskapinaa vuonna 1950 seurasi arabimaailman ensimmäinen talonpoikien kongressi Aleppossa vuonna 1951.⁷ Nämä liikkeet yhdistyivät nationalististen ja sosialististen suuntausten, kuten Baath-puolueen, Arabisosialistisen puolueen ja kommunistipuolueen ympärille.

Tietyssä määrin nämä poliittiset voimat kuitenkin haaskasivat ja sittemmin tukahduttivat kansan taisteluita. Baath-puolueen pohja oli kapean keskiluokkainen ja sillä oli nationalistinen ideologia, joka yhdisti imperialismin ja maanomistajaluokan vastustamisen vihamielisyyteen alhaalta nousevaa kamppailua kohtaan. Arabisosialistisella puolueella oli laajempi talonpoikaispohja, mutta se luopui poliittisesta itsenäisyydestään sulautumalla Baathiin. Kommunistipuolue, joka noudatti tuon ajan stalinistista strategiaa, horjui työläisten ja talonpoikien taisteluiden ja Baathin ”edistyksellisten nationalistien” välillä. Vuonna 1955 nämä kolme puoluetta muodostivat vaaliliiton Kansallisrintaman nimellä.⁸

Vuonna 1958 ryhmä upseereita, joita hirvitti alhaalta nouseva liike, johdatti Syyrian liittoon Nasserin Egyptin kanssa, ja muodosti Yhdistyneen arabitasavallan. Tätä tuki Baath eikä kommunistipuolue vastustanut. Yhdistyneen arabitasavallan uudistukset muodostivat pohjan ”yhteiskuntasopimukselle”, joka olisi Baath-hallinnon perustana tulevina vuosikymmeninä. Siihen kuuluivat maan uudelleenjako, sosiaaliturvan luominen työläisille ja köyhille sekä teollistaminen vastineena valtion täydelle kontrollille kansanliikkeisiin. Lakko-oikeus kumottiin vuonna 1959 ja kaikki riippumattomat ammattiliitot ja talonpoikaisjärjestöt kiellettiin.⁹

Yhdistynyt arabitasavalta kaatui vuonna 1961, mutta sitä seurasi vuonna 1963 Baathin sotilaskaappaus, joka säilytti ”yhteiskuntasopimuksen” mallin. Baath käytti valtiovaltaa ajaakseen teollistamista, mikä merkitsi hallitsevan luokan välittömien etujen uhkaamista maan uudelleenjaon ja kansallistamisten kautta, sekä työläisten ja talonpoikien itsenäisen järjestäytymisen estämistä.¹⁰

Syyrian liittyminen Yhdistyneeseen arabitasavaltaan ja vuoden 1963 kaappaus voidaan nähdä esimerkkeinä siitä, mitä Tony Cliff kutsui ”vääristyneeksi jatkuvaksi vallankumoukseksi”, poikkeamiseksi jatkuvan vallankumouksen prosessista sellaisena kuin Lev Trotski sen muotoili. Trotski kuvasi, kuinka siirtomaavallasta nousevissa maissa työväenluokan olisi otettava tehtäväkseen murtaa vanhan feodaalisen hallitsevan luokan herruus ja siten johdettava taistelua kohti sosialismia. Syyrian työväenluokka ei kuitenkaan sitä johtaneiden poliittisten voimien ja talonpoikaiseen enemmistöön verrattuna pienen kokonsa vuoksi onnistunut nousemaan yhteiskunnan johtavaksi voimaksi. Samaan aikaan teollisuuden ja maaseudun hallitseva luokka oli liian arka ja jakautunut ottaakseen tehtäväkseen taloudellista ja poliittista kehitystä. Cliffin teoria kuvasi, kuinka valtioon kytkeytyneet keskiluokan radikalisoituneet ryhmät saattoivat tässä tilanteessa ajaa kansallista kehitystä. Tämän ”vääristyneen jatkuvan vallankumouksen” tulokset olivat valtiokapitalismin, eivät sosialismin muotoja.¹¹ Cliff kuvaa tämän yhteiskunnallisen kerrostuman maailmankatsomusta:

Se haaveilee ylhäältä suoritettavasta reformista ja haluisi kiihkeästi ojentaa uuden maailman kiitolliselle kansalle sen sijaan, että näkisi itsestään tietoisen ja vapaasti yhdistyneen kansan vapautustaistelun johtavan uuteen maailmaan näille itselleen. Sitä kiinnostavat paljon toimet, joilla saada kansakuntansa irti pysähtyneisyydestä, mutta demokratiasta se ei paljon välitä. Siinä ruumiillistuu pyrkimys teollistamiseen, pääoman kasaamiseen ja kansalliseen elpymiseen. Sen valtansa on suorassa suhteessa muiden luokkien heikkouteen ja niiden poliittiseen mitättömyyteen.¹²

Cliffin teoriassa on tärkeitä oivalluksia siitä, millaista osaa Syyrian Baath 60-luvulla ja Hafez al-Assad hänet vuonna 1970 valtaan nostaneen kaappaukseen jälkeen esittivät. Se tuo esille, kuinka tähän prosessiin kuului alhaalta syntyneiden taisteluiden tukahduttaminen, minkä vuoksi vuoden 2011 kansannousu on niin merkittävä.

Hafezin ”korjausliike” voidaan nähdä yhtenä vaiheena ”vääristyneen jatkuvan vallankumouksen” prosessissa, kun valtiokapitalismi on täysin kehittynyt ja kaikki valtiokoneiston yhteydet menneisiin vallankumoustaisteluihin on katkaistu. Hafez on vähemmistössä olevan alaviittien muslimilahkon jäsen. Hän käytti uskonryhmäjakoa hyväksi luodakseen uskollisen alaviittiupseereiden ytimen ja puhdisti sunnimuslimiupseerit, ennen kuin vakiinnutti liiton sunniporvariston kanssa, jolle hän tarjosi uusi investointi- ja kaupankäyntimahdollisuuksia.¹³ Uskonryhmäajattelua käytettiin siksi luomaan ”eliitin tai luokkaliittouman etujoukko”¹⁴ osana yritystä luoda vakaa hallitseva luokka. Hafezin hallinto toikin vakautta verrattuna itsenäistymisen jälkeisiin toistuviin sotilaskaappauksiin, mutta kyseessä oli vakaus, joka perustui kansan alhaalta nousevan taistelun tukahduttamiseen. Syyrian kommunistinen puolue oli tässä prosessissa rikostoveri liittouduttuaan 50-luvulta alkaen Baathin kanssa, jota se kuvasi ”perustavaksi vallankumoukselliseksi voimaksi”, joka oli omaksunut ”tieteellisen sosialismin”, sen sijaan että olisi selkeästi suuntautunut talonpoikien ja työläisten joukkotaisteluun.¹⁵ Tämä korostaa, kuinka vaarallista on, että vasemmisto asettaa uskonsa oletettuihin ”edistyksellisiin” ja ”imperialisminvastaisiin” nationalistijohtajiin eikä alhaalta syntyvään joukkotaisteluun; saman virheen tekevät tänään jotkut, joilla on harhakuvia Assadin hallinnosta.¹⁶

Syyrian työväenluokka kasvoi merkittävästi vuosina 1970—1982. Maanjaon jälkeen monilla talonpojilla oli maata liian vähän perheen elättämiseksi eivätkä uudistukset tuoneet koneita ja vettä maan kastelemiseen. Seurauksena oli maaseudun proletarisoituminen.¹⁷ Vuosina 1970—1981 päätoimisten talonpoikien määrä laski 440 000:sta 290 000:een ja he muodostivat palkkatyöreservin, jota hyödynsivät suurmaanomistajat, jotka olivat kasvattaneet osuuttaan maista.¹⁸ Talonpojat lähtivät myös töihin uusiin tehtaisiin ja kaivoksiin. Teollisuustyövoima kasvoi vuosina 1972—1982 276 515:sta 433 609:ään.¹⁹

80-luvun alkuun tultaessa suhteellisessa köyhyydessä elävän väestön osuus oli vähentynyt. Tämä johtui uudistuksista, joita oli tehty itsenäistymisen jälkeisen ajan pahimman epätasa-arvon poistamiseksi, suhteellisen hyvin palkattujen töiden lisääntymisestä valtiokoneistossa ja syyrialaistyöläisten rahalähetyksistä Persianlahden maista 70-luvun öljybuumin seurauksena. Elämä oli silti monille työläisille edelleen ankara. Asuinolojen selvitys vuonna 1981 osoitti, että Aleppossa, Syyrian suurimmassa kaupungissa, 62 prosenttia väestöstä asui ahtaasti, ja että 20 prosenttia jakoi huoneen kolmen muun kanssa.²⁰ Damaskoslaisten tehdastyöläisten haastattelut vuonna 1980 paljastivat vastaavanlaiset ahtaat asuinolot, työlaeista piittaamattomat johtajat ja työläisiä uhkaavat sakot tai vankeuden pelkästään valtionyrityksestä lähtemisen takia.²¹

80-luvun puolivälissä hallitus reagoi heikkoon talouskasvuun ja kutistuviin ulkomaisiin sijoituksiin leikkaamalla palkkoja, etuuksia ja päivittäistavaroiden tukiaisia. Seuraus oli, että aiemman kauden saavutukset menetettiin niin, että 90-luvun puolivälissä 70 prosenttia väestöstä oli suhteellisen köyhyysrajan alapuolella.²² Investointilaki numero 10:n hyväksyminen vuonna 1991 avasi uusia talouden alueita yksityiselle pääomalle.²³ Volker Perthes saattoi 90-luvun puolivälissä kirjoittaa, että ”yläluokka on kasvanut sekä määrällisesti että vauraudeltaan verrattuna Baathia edeltäneeseen porvaristoon”.²⁴

Tämä oli tilanne, kun Bashar al-Assad tuli valtaan vuonna 2000 isänsä kuoleman jälkeen. Bashar meni vieläkin pidemmälle avatessaan taloutta yksityiselle pääomalle, leikatessaan valtion sosiaalitehtäviä ja nojatessaan yhä enemmän sen alistamistoimiin. Baathilaista valtiokapitalistista hallintoa 60-luvulta saakka tukenut historiallinen ”yhteiskuntasopimus” oli huomattavasti heikentynyt. Juuri tämä konteksti on oleellinen vuoden 2011 kansannousun syiden ymmärtämiseksi ja sen näkemiseksi, miksi se levisi niin nopeasti ja on ollut niin vaikea murskata.

Vuoden 2011 kansannousun yhteiskunnalliset juuret

Basharin uusliberaalit uudistukset osuivat samaan aikaan useiden Syyrian yhteiskuntaan vaikuttaneiden tärkeiden tapahtumien kanssa. Tärkein niistä oli ehkä vuosien 2008–10 kuivuus, joka sai kymmenet tuhannet talonpojat siirtymään kaupunkeihin.²⁵ Suunnilleen samaan aikaan tuhannet ulkomailla työskennelleet syyrialaiset, jotka lähettivät rahaa perheilleen kotiin, palasivat Syyrian vetäydyttyä Libanonista vuonna 2005 ja Dubain rahoituskriisin jälkeen 2008. Lisäksi Irakista saapui 1,5 miljoonaa pakolaista Yhdysvaltojen ja Britannian hyökättyä maahan vuonna 2003. Nämä ryhmät etsivät työtä ja asuntoa etupäässä köyhistä esikaupungeista.²⁶ Juuri nämä alueet ovat olleet kaupunkiopposition tärkeimpiä keskuksia vuoden 2011 kansannousun aikana.

Näiden tapahtumien vaikutusta ovat lisänneet uusliberaalit uudistukset. Kuivuuden vaikutusta pahensi valtionmaiden yksityistäminen vuonna 2000, mikä johti talonpoikien häätöjen lisääntymiseen ja voimakkaaseen kaupalliseen viljelyyn, joka ehdytti pohjavesiä.²⁷ Valtion kontrolloima Maatyöläisten liitto viittasi polttoainetukiaisten leikkaamiseen ja tuholaismyrkkyjen ja rehun hintavalvonnan loppumiseen lisäsyinä maaseudun ongelmiin.²⁸ Kaupungeissa vuokrakontrollista luopuminen ja Persianlahdelta virranneet kiinteistöinvestoinnit vaikeuttivat entisestään edullisten asuntojen saamista.²⁹ Tuontitullien alentaminen ajoi monet pienvalmistajat vararikkoon ja kasvatti jo muutenkin korkeata työttömyyttä etenkin nuorison parissa. Palkat alenivat suhteellisesti tukiaisten leikkausten ja inflaation seurauksena niin, että 61 prosenttia työläisistä ansaitsi alle 190 dollaria kuukaudessa vuonna 2010.³⁰ Muut uudistukset, kuten yhtiöveron leikkaaminen, rikastuttivat rikkaita entisestään.³¹Toisin kuin Egyptissä, missä kokonaisia taloudenaloja yksityistettiin ja avattiin globaalille pääomalle, Syyrian uusliberaali reformi merkitsi usein liittoumia yksityispääoman ja valtion välillä, sosiaaliturvan ja työläisten olojen heikentämistä valtionsektorin sisällä ja yhteyksien lujittamista alueelliseen pääomaan. Niinpä Maailmanpankin listalla, kuinka avoimia taloudet ovat ulkomaiselle pääomalle, on Syyria melko alhaalla verrattuna Egyptiin, mutta ”työvoiman joustavuuden” mitalla – kuinka paljon kontrollia johtajilla on työläisiin – nuo kaksi maata ovat paljon lähempänä toisiaan.³² Kautta yhteiskunnan sosiaalietuudet, joita työläiset olivat saaneet, heikkenivät. Terveydenhuollossa ja koulutuksessa hiipivä yksityistäminen ja maksujen käyttöönotto loivat kahden kerroksen järjestelmän, jossa rikkaille oli omat yliopistonsa ja sairaalansa.³³

Näiden uudistusten vaikutus Syyrian yhteiskuntaan oli voimakas. 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälissä Maailmanpankin epätasa-arvoindeksi sijoitti Syyrian Egyptiä alemmaksi.³⁴ Syyrialainen taloustieteilijä Samar Seifan toteaa: ”Syyrialla oli yhteiskunnallinen pyramidi, jossa perusta oli leveä, keskiosa suuri ja huippu matala; talousuudistuksen myötä keskiosa on kutistumassa rikkaan kerrostuman ilmestyessä huipulle, minkä seurauksena yhteiskunnallinen pyramidi on perustaltaan laaja, keskiosa kapeneva ja huippu korkeampi”.³⁵

Samalla tavoin Raymond Hinnebusch ja Soren Schmidt ovat kuvanneet kansannousua edeltäneitä vuosia ”ratkaisevaksi käänteeksi…jossa autoritaarinen valta asetetaan kaverikapitalistien uuden kerroksen palvelukseen”.³⁶ Kaikuja tästä saatettiin kuulla järjestelmän sisällä, kun Assadin neuvonantajakomitean sisäinen muistio vuodelta 2009 varoitti, että valtion katsottiin yleisesti ”olevan hylkäämässä köyhät rikkaiden hyväksi”.³⁷Viikkoa ennen kansannousua vuonna 2011 eräs talonpoika eteläistä Deraan kaupunkia ympäröivältä maatalousalueelta sanoi eräälle toimittajalle enteellisesti: ”Ei ihmisiä voi jatkuvasti painostaa tällä tavalla. Ei kerta kaikkiaan voi. Ei tarvita kuin kipinä”.³⁸

Syyrian yhteiskunnan lisääntynyt luokkapolarisoituminen on merkinnyt myös, että suhde valtion ja kansan välillä on alkanut perustua yhä enemmän ahdisteluun ja korruptioon. Transparency International laski kansainvälisen korruption listallaan Syyrian sijalta 69 vuonna 2003 sijalle 93 vuonna 2006.³⁹ Laajalle levinnyt vieraantuminen viranomaisista ruokki trendejä populaarikulttuurissa: televisionäytelmissä, romaaneissa ja sarjakuvissa pilkattiin korruptoituneita virkamiehiä.⁴⁰

Baath-puolueen 60- ja 70-luvulla kehittämän ”yhteiskuntasopimuksen” murentuminen vuodesta 2000 alkaen on siten avain vuoden 2011 kansannousun syiden ymmärtämiseen. Bassam Haddad on todennut:

Syvä taloudellinen heikkeneminen, julkisen politiikan joutuminen eliitin käsiin sekä itsevaltainen hallitseminen … synnyttivät painekeitinefektin moniksi vuosiksi, mikä johti epätoivon tunteeseen väestön laajoissa ryhmissä … Se mikä sai yksilöt ja ryhmät Syyriassa viimein lähtemään kaduille oli tunne, että Tunisian ja Egyptin jälkeen he todella voisivat tehdä asialle jotain.⁴¹

Murentuminen on paljastanut Syyrian perusjaon korruptoituneet ja itsevaltaisen hallitsevan luokan ja työläisten ja köyhien massojen välillä. Se osoittaa selvästi, miksi vasemmistolla ei pitäisi olla mitään harhakuuloja, että Assad olisi jotenkin enemmän tukea ansainnut kuin Mubarak tai Ben Ali. Se nostaa esille myös ne syvällä ulottuvat yhteiskunnalliset syyt, joista kansannousu on syntynyt, ja jotka tekevät niin maan omalle hallitukselle kuin ulkomaisillekin hallituksille vaikeaksi hillitä ja muokata sitä omien etujensa mukaiseksi.

Syyrian hallituksen ulkopolitiikka

Hafezin valtaantulosta saakka Syyriaa on pidetty Lähi-idän tärkeimpänä ”rejektionistisena” valtiona, koska Hafez on kieltäytynyt rauhansopimuksesta Israelin kanssa ja tukenut Hamasin ja Hizbollahin vastarintaliikkeitä Palestiinassa ja Libanonissa ja liittoutunut Iranin kanssa.

Mutta Syyrian ulkopolitiikka ei suinkaan edusta periaatteellista imperialisminvastaisuutta, vaan on ollut vuodesta 1970 joukko liikkeitä, joiden takana ovat olleet Syyrian valtiokapitalistisen hallitsevan luokan geopoliittiset ja taloudelliset intressit. Nämä liikkeet ovat johtaneet toistuvasti muutoksiin kansainväliset valtojen, pääasiassa USA:n ja Neuvostoliiton, paikallisten valtojen, kuten Persianlahden maiden, ja Palestiinan ja Libanonin vastarintaliikkeiden kanssa.

Arabiarmeijoiden Israelille vuoden 1967 sodassa kärsimä nöyryyttävä tappio oli tärkeä tapahtuma, joka muokkasi Hafezin ulkopolitiikkaan hänen tultuaan valtaan. Sota johti Israelin miehitykseen Syyrian Golanin kukkuloilla vain 80 kilometriä etelään Damaskoksesta, ja miehitys jatkuu yhä. Tämän seurauksena Hafez päätti hankkia sotilaallisen tasavertaisuuden Israelin kanssa neuvotellakseen vahvoista asemista käsin. Tämä merkitsi luopumista kansan vapautussodan ajatuksesta Palestiinan vapauttamiseksi sekä yritystä kontrolloida palestiinalaisliikettä ja käyttää sitä pelimerkkinä Israelin ja USA:n kanssa neuvoteltaessa. Kuten eräs tutkimus on todennut: ”Pääkysymys, minkä takia Hafez tuli valtaan, oli Israelin vastaisen sissisodan vastustus.”.⁴² Jo varhaisessa vaiheessa Hafez käynnisti hyökkäyksen Syyriassa sijaitsevaa palestiinalaisten sissiliikettä vastaan, pidätti sen johtajia ja sulki sen toimistoja. Kun Jordanian kuningas Hussein käynnisti ensimmäisen hyökkäyksensä Jordaniassa sijaitsevia palestiinalaississejä vastaan vuonna 1970, Syyria puuttui asiaan palestiinalaisten puolella, mutta vuotta myöhemmin Assad kaappasi Algerian kapinallisille lähettämät aseet ja esitti vain diplomaattisia vastalauseita, kun Hussein käynnisti lopullisen hyökkäyksensä palestiinalaisia vastaan..⁴³

Perinteisen sotilasvoiman rakentaminen mahdollisti sen, että Syyria liittyi Egyptin yllätyshyökkäykseen Israelia vastaan vuonna 1973 ja aiheutti sillä merkittäviä sotilastappioita. Hafez käytti tämän voiton tuomaa arvovaltaa avautuakseen poliittisesti ja taloudellisesti USA:lle samalla kun kieltäytyi liittymästä Egyptin ja Jordanian ”rauhanneuvotteluihin” Israelin kanssa.⁴⁴ Sen, kuinka USA tunnusti Syyrian tärkeyden alueella, tiivisti tuolloin Henry Kissinger: ”Lähi-idässä ei voi olla sotaa ilman Egyptiä eikä rauhaa ilman Syyriaa”.⁴⁵

Aiheutettuaan Israelille tappion Hafez pyrki nyt lujittamaan entisestään kontrolliaan palestiinalaisten vapautusliikkeeseen sekaantumalla Libanonin sisällissotaan. 70-luvun puolivälissä liittouma PLO:n palestiinalaississien ja vasemmistolaisten libanonilaisryhmien välillä ryhtyi historiallisesti haastamaan Libanonin hallitsevaa luokkaa. Israel ja USA sekaantuivat hallituksen ja äärioikeistolaisten kristittyjen falangistimiliisien puolella.⁴⁶ Syyrian joukot saapuivat Libanoniin vuonna 1976 tukeakseen hallitusta. Ne tarjosivat suojelusta kristittyjen asuinalueille ja antoivat falangistimiliisille mahdollisuuden lähteä hyökkäämään, mikä johti palestiinalaisen Tel al-Za'atarin pakolaisleirin joukkomurhaan vuonna 1976.⁴⁷ Pian sen jälkeen Assad ajoi PLO:n pois Libanonista tukemalla palestiinalaisryhmää kapinassa ja auttaen sitä sitten piirittämään jäljelle jääneet PLO:N taistelijat Tripolin kaupungissa Libanonissa. Robert Fisk kuvasi tapahtumaa:

Kapinalliset piirittivät libanonilaisten baathilaisten ja Syyrian tykistöpatterien avustukselle palestiinalaisten Badawin ja Nahr Al-Baredin kaksi leiriä eikä ammunta kohdistunut pelkästään Arafatin miehiin, vaan myös Tripolin siviiliväestöön… Ajoin raunioituneen kaupungin läpi, juoksi kranaattitulessa sairaalaan ja kysyin uhrien lukumäärää. Rakennuksen ulkopuolella seisoi jäähdytetty liha-auto täynnä siviilien ruumiita.⁴⁸

Lopullisesti palestiinalaiset petettiin vuonna 1983, kun Syyria tuki kristittyjen miliisin uudeksi johtajaksi Elie Hobeikaa, joka oli johtanut pahamaineista noin 2500 palestiinalaisen joukkomurhaa Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä. Hobeikan mukaan Syyrialla oli ”merkittävä rooli” Libanonissa ja hän pakeni myöhemmin Damaskokseen ja sai hallitukselta apua oman miliisinsä pystyttämiseksi.⁴⁹ Syyrian interventio Libanonissa heijasti Assadin halua manipuloida ja kontrolloida palestiinalaisten vastarintaliikettä vahvistaakseen omia asemiaan alueella ja mahdollisissa uusissa neuvotteluissa Israelin ja USA:n kanssa. Strategiaan kuului paitsi PLO:n murskaaminen Libanonissa, myös syyrialaismielisten palestiinalaisryhmien tukeminen, joita saatettaisiin käyttää Hafezin strategisten intressien edistämiseen.⁵⁰ Sama vastarintaliikkeiden kyyninen tukeminen Syyrian geopoliittisen aseman pönkittämiseksi on Bashirin strategian taustalla suhteessa näihin liikkeisiin tänäänkin.

90-luvun alussa Neuvostoliiton romahdus ja Syyrian talouskriisi saivat Hafezin kääntymään USA:n puoleen. Hän tuki ensimmäistä USA:n johtamaa sotaa Irakia vastaan vuonna 1991 ja varmisti suuret investoinnit Saudi-Arabiasta ja Persianlahden maista 90-luvun ajan. Osana tätä muutosta Hafez pyrki myös uusiin neuvotteluihin Israelin kanssa. Vuosina 1996 ja 2000 oli hyvin lähellä ”kylmän sodan” sopimus, jossa Syyria olisi suostunut diplomaattisuhteisiin, taloudelliseen yhteistyöhön ja turvallisuustoimiin vastineena siitä, että Israel olisi vetäytynyt Golanin kukkuloilta – palestiinalaisten oikeus ei ollut asialistalla.⁵¹ Eräs Israelin hallituksen neuvonantaja kertoi myöhemmin: ”Kuulin Israelin valtuuskunnan johtavien jäsenten sanovat, että sopimus olisi mahdollinen kahden, kolmen kuukauden kuluessa. Kaikissa kysymyksissä – normalisoinnissa, turvallisuudessa ja vedessä – me saimme enemmän kuin ennen.⁵²

Basharin tullessa valtaan vuonna 2000 Hafezin kuoleman jälkeen, palestiinalaisten toisen intifadan puhkeaminen, joka osui yhteen sen kanssa, että Israel julisti rakentavansa 1500 uutta siirtokuntaa Golanin kukkuloille, pani lopun rauhansopimuksen mahdollisuudelle Israelin kanssa.

Basharin strategiaksi tuohon aikaan on yleisesti nähty suorasukainen Israelin ja USA:n ulkopolitiikan, etenkin Irakin sodan, vastustaminen. Todellisuudessa hänen suhtautumisensa on ollut vivahteikkaampaa ja heijastanut hallinnon strategisia ongelmia ja laskelmia. Yhtäältä tuki Palestiinan ja Libanonin vastarintaliikkeille antoi Basharille mahdollisuuden harjoittaa painetta Israelia kohtaan ilman, että suoraan asetuttaisiin sen kanssa vastakkain Golanin kukkuloiden miehityksestä.⁵³ Liitot Iranin ja Saddam Husseinin aikaisen Irakin kanssa toivat tärkeitä taloudellisia ja poliittisia etuja. Mutta samaan aikaan Bashar pyrki vahvistamaan Syyrian siteitä länsimielisiin valtioihin, kuten Egyptiin ja Saudi-Arabiaan suojatakseen hallitusta USA:n aggressiiviselta hallitukselta New Yorkin terrori-iskujen jälkeen. Raymond Hinnebusch totesi:

Syyria yritti saada aseman, jossa saattoi manipuloida kahta toisiaan vastustavaa alueellista liittoumaverkostoa, perinteistä länsimielistä, joka liittyi Kairoon ja Riadiin, ja siihen, joka tuohon aikaan näytti potentiaaliselta lännen vastaiselta Irakin [Saddam Husseinin johtamaa] ja Iranin kanssa.⁵⁴

Talouden tasolla se voidaan nähdä siinä, miten Basharin aikana Iranin ja Persianlahden maiden vihamieliset hallitukset ovat riistäneet syyrialaisia työläisiä ja maan luonnonvaroja. Samaan aikaan kun Iran rakensi kaasuputken ja Syyrian ensimmäisen autotehtaan vuonna 2007, miljardien dollareiden kiinteistöinvestointeja on virrannut Saudi-Arabiasta (mm. Bin Ladenin perheeltä), Kuwaitista, Qatarista ja Yhdistyneistä arabiemiirikunnista.⁵⁵ Geopoliittisella tasolla se voidaan nähdä siinä, miten, samalla kun on tukenut vastarintaa Israelia kohtaan ja vastustanut Irakin-sotaa, Bashar on tehnyt yhteistyötä USA:n kanssa sulkiessaan Irakin-vastaisen rajan estääkseen USA:n ja Britannian miehitystä vastustavien taistelijoiden pääsyn ja osallistuessaan ”terrorista epäiltyjen” kidutukseen CIA:n vankilento-ohjelmassa.⁵⁶

Basharin ristiriitainen rooli alueella voidaan nähdä Saudi-Arabian ja Israelin reaktiossa vuoden 2011 kansannousuun. New York Times kommentoi toukokuussa 2011 saudien reaktiota:

Kuningas Abdullahin tuettua aluksi lausunnollaan presidentti Bashar al-Assadia on tätä seurannut hiljaisuus ja satunnaisia kehotuksia perjantairukouksissa tuesta mielenosoittajille. Tuo hiljaisuus heijastaa analyytikkojen mukaan syvää epävarmuutta. [Saudien] kuningasperhe ei henkilökohtaisesti pidä Assadista eikä hänen läheisistä suhteistaan Iraniin ja pitää Syyriaa osallisena Libanonin entisen pääministerin ja saudien liittolaisen, Rafik Haririn, salamurhaan. Se kuitenkin pelkää, että hänen syrjäyttämisensä käynnistäisi uskontoryhmien välisiä väkivaltaisuuksia eikä takaisi Iranin vaikutusvallan vähenemistä..⁵⁷

Samalla tavoin eräät Israelin viranomaisista ovat tuoneet esille huolensa, että Assadin kaatuminen voisi johtaa ”palestiinalaisjärjestöjen vapautumiseen kaikista suitsista ja [uskomuksensa], että Syyrian hallitus edustaa keskusvaltaa, joka säätelee käyttäytymistä ja estää tapahtumia lipeämästä kontrollista”.⁵⁸ Tätä ”säätelykantaa” heijastivat Syyrian tiedustelupalvelun päällikön kommentit vuonna 2003, että USA:n uhka hallituksenvaihdosta Syyriassa ”voisi päästää valloilleen ryhmiä, jotka Syyrian tiedusteluverkosto on tähän asti pitänyt kurissa, nimittäin Hizbollah, Hamas ja Islamilainen jihad".⁵⁹

Jos Basharin virallisten vihollisten kanta ei ole mutkaton, ei sitä ole hänen oletettujen liittolaistensakaan. Hamas kieltäytyi tukemasta hallitusta kansannousun aikana ja on siirtänyt poliittisen toimistonsa Damaskoksesta, kun taas Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah on pysynyt uskollisena, vaikka se uhkaakin heikentää Hizbollahin uskottavuutta Syyriassa ja yleensä arabimaailmassa..⁶⁰

Hafez ja Bashar al-Assadin Israelin-vastaisuutta ja tukea vastarintaliikkeille ovat muokanneet ensi sijassa heidän geopoliittiset intressinsä valtiokapitalistisen hallitsevan luokan edustajina, joita ennen kaikkea on kiinnostanut pitää yllä vaikutusvaltaansa ja voimaansa suhteessa muihin maihin. Tämä on merkinnyt toistuvia liikkeitä näiden liikkeiden tukemisen, rajoittamisen ja tukahduttamisen välillä. Erona tuollaiseen luovimiseen sosialistien tulisi katsoa arabivallankumousten joukkotaisteluita suurimpana toivona haastaa imperialismi alueella ja vapauttaa Palestiina.

Umpikujan taakse?

Tätä kirjoitettaessa Assadin hallitus on edelleen vallassa. On tiettyä epävarmuutta siitä, mitä tapahtuu, jos se kaatuu. Joidenkin mukaan se antaisi nostetta USA:lle ja Israelille ja olisi yksi askel eteenpäin tiellä sotaan Irania vastaan. Toinen huolenaihe on ajautuminen uskontoryhmien välisiin kiistoihin ja sisällissotaan. Kaikki nämä ovat mahdollisia eikä niihin pitäisi suhtautua kevyesti.

Avainkysymys on, pystyykö työväenluokka käyttämään kollektiivista yhteiskunnallista voimaansa työpaikoilla joukkolakkojen kautta kääntämään tasapainon hallitusta vastaan ja tekemään vaikeammaksi ulkopuolisten voimien manipuloida kansannousua. Lukuun ottamatta sitä, että hallitus tukahduttaisi kansannousu, tapahtuuko näin, riippuu opposition muiden voimien roolista, kuten Vapaan Syyrian armeijasta (FSA) ja Syyrian kansallisneuvostosta (SNC) sekä uskonryhmiin perustuvan ajattelun vaikutuksesta.

FSA koostuu pääasiassa loikanneista sotilaista ja upseereista sekä siviileistä, jotka ovat tarttuneet aseisiin puolustautuakseen hallituksen hyökkäyksiltä. Ei ole ihme, että aseellista vastarintaa on syntynyt, kun ottaa huomioon kansannousun säälimättömän tukahduttamisen ja hallituksen raa’an sodan Muslimiveljeskuntaa vastaan 70-luvun lopulla ja 80-luvun alussa, jossa tuhottiin Haman kaupunki ja surmattiin noin 20 000 sen asukasta..⁶¹

FSA:n "sateenvarjon” alla on useita eri ryhmiä, joilla on löyhä yhteys Turkissa sijaitsevaan johtoon. Paljon on keskusteltu siitä, missä määrin FSA on saanut apua ulkovalloilta, kuten Qatarilta, Saudi-Arabialta ja Natolta. Vaikka onkin todennäköistä, että jonkinlaista apua annetaan ja se saattaa hyvin lisääntyä tulevaisuudessa, on syytä olla liioittelematta näitä väitteitä. Uskottavat uutiset vuoden 2012 alussa esittivät, että FSA oli yhä huonosti aseistettu ja että merkittävä osa sen aseista tuli loikkareilta, hyökkäyksistä hallituksen asevarastoihin ja mustan pörssin ostoksista.⁶²

Valokuvat Alepposta huhtikuussa 2012 osoittivat valtaosin nuorten FSA:n taistelijoiden käyvän panssarivaunujen kimppuun pienillä ja huonoilla aseilla, putkipommeilla, kotitekoisilla luotiliiveillä ja Molotovin koktaileilla.⁶³ FSA:lla on todella laajat juuret kansannousussa ja se on yksinkertaisesti liian kirjava, että siitä voitaisiin tehdä yhtenäinen sijaisvoima, joka toimisi ulkovaltojen intresseissä.

On kuitenkin todennäköistä, että ulkovallat yrittävät synnyttää uskollisia yksiköitä ja kutsua mukaan johtajia aseellisen vastarintaliikkeen joukosta. On olemassa vaara, että pitkittynyt sotilaallinen yhteenotto hallituksen kanssa tekee FSA:sta yhä riippuvaisemman ulkopuolisesta tuesta. Siinä tapauksessa FSA:sta voisi tulla myös este kansan osallistumiselle ja työläisliikkeen syntymiselle. Lee Sustar ja Yusuf Khalili ovat sitä mieltä, että

kysymys väkivallattomasta joukkoprotestista – ja siitä pitäisikö käydä aseellista taistelua ja miten – on Syyrian vallankumouksen avain. Hyökkäyksen kohteena olevan asuinalueen tai kaupungin itsepuolustuksen organisoiminen on eri asia kuin FSA:n rakentaminen taisteluvoimaksi – etenkin jos ulkovallat yrittävät hallita FSA:ta. Mutta irakilaistyylisten siviileihin kohdistuvien jihadistihyökkäysten nousu pelaisi vain Assadin käsiin ja antaisi uskottavuutta ajatukselle, että vallankumous on yksinkertaisesti vieraan vallan agenttien työä.⁶⁴

Vaikka sosialistien siksi tulisi puolustaa oikeutta aseelliseen vastarintaan hallitusta kohtaan ja vastustaa abstrakteja kehotuksia, että vastarintaliikkeen tulisi laskea aseensa samalla kun Assadin murhanhimoinen hallitus jää valtaan, on tunnustettava myös vaara tilanteesta, missä FSA:sta tulee kansan joukkotoiminnan korvike. Sellainen kehitys tekee työläisliikkeen nousun vaikeammaksi.

Syyrian muslimiveljeskunnan hallitseman SNC:n muodostivat maanpaossa olevat johtajat yrityksenä taivuttaa länsi tekemään samanlaisen sotilaallisen intervention Syyrian kuin se teki Libyaankin. SNC:n johtajat ovat siten keskittäneet suurimman osan huomiostaan sotilaallisen intervention lobbaamiseen pikemminkin kuin kansainvälisen tuen saamiseksi kansannousulle. Se edustaa opposition länsimielisimpiä aineksia ja pyrkii nousemaan uudeksi hallitsevaksi eliitiksi. Sen roolin kuitenkin kiistää Syyriassa oleva oppositio. Se on vieraannuttanut monia aktivisteja paikallisten koordinointikomiteoiden ympärillä, jotka ovat pitkälti sotilaallista interventiota vastaan, samoin kuin Syyrian kurdit, koska se on kieltäytynyt tukemasta kurdien autonomiaa tai itsenäisyyttä Assadin jälkeisessä valtiossa.⁶⁵ SNC:n tuki ”Libyan mallille” on joutunut huonoon valoon sekä siksi, että on paljon epävarmempaa, että länsi sekaantuu samalla tavoin Assadia vastaan, kuin Libyan intervention tulosten takia, jotka ovat johtaneet salailevan ja korruptoituneen Väliaikaisen kansallisneuvoston pystyttämiseen ja kymmenien tuhansien siviilien kuolemaan.⁶⁶

Uskontoryhmäajattelun rooli

Syyria on yksi kirjavimmista Lähi-idän maista. Noin 65 prosenttia Syyrian väestöstä on sunnimuslimeja ja loput ovat alaviittimuslimeja (14 prosenttia), kristittyjä (12 prosenttia) ja pienempiä shiiamuslimi- ja druusivähemmistöjä.⁶⁷ Historiallisesti hallinto, joka koostuu alaviittiupseerien ytimestä liittoutuneena sunniporvariston kanssa, on pelannut peloilla Libanonin tyylisestä sisällissodasta esiintyäkseen vakauden ylläpitäjänä.

Kansannousun aikana hallinto on ponnistellut kovasti sitoakseen vähemmistöryhmiä itseensä väkivaltaisella sunnien kostolla pelottelemalla. Silloin tällöin sen on onnistunut järjestää merkittäviä Assadia kannattavia mielenosoituksia näiden tuella. Erään islamistiryhmän ilmoitus siitä, että se oli vastuussa suuresta autopommista, joka räjähti Damaskoksessa toukokuussa 2012, kasvatti pelkoja uskontopohjaisesta politiikasta: ”Me sanomme hallitukselle: lopettakaa sunniväestön joukkomurhat tai joudutte kantamaan vastuun alaviittien synneistä”.⁶⁸

On kuitenkin tärkeätä korostaa, että uskontoryhmäajattelun vastustaminen on ollut avainosassa kansannousun tunnuksissa ja huudoissa.⁶⁹ Vähemmistöt eivät myöskään ole yhtenäisesti tukeneet hallitusta. Erään analyysin mukaan:

Monet alaviitit, etenkin älymystön ja tavallisten maalaisten joukossa, ovat katkeria siitä, kuinka hallitus on ottanut heidän yhteisönsä panttivangiksi. Druusit ovat jakautuneet suunnilleen puoliksi. Kristityt, jotka ovat maantieteellisesti hajallaan, ovat huomattavalla tavalla eri mieltä riippuen siitä, kuinka paljon he näkevät turvallisuuspalveluiden väärinkäytöksiä paikanpäällä … ismailiitit, jotka ovat keskittyneet Salamiyyan kaupunkiin, olivat ensimmäisiä oppositioon liittyneitä.⁷⁰

Tämä nostaa esille sen, kuinka hallituksen puhe uskonryhmäpolitiikasta piilottaa luokkajaon todellisuutta Syyriassa. Vähemmistöyhteisöt ovat jakautuneet luokkiin yhtä lailla kuin enemmistönä oleva sunnimuslimiväestö. Tämä on jälleen yksi tärkeä syy kehittää työläisliikettä kansannousun puitteissa. Tuollainen liike olisi voimakas väline yhdistämässä sunneja, alaviitteja, kristittyjä, druuseja ja muita yhteisten luokkavaatimusten kautta. Kun sellaista liikettä ei ole, sekä hallituksella että Persianlahden mailla on enemmän mahdollisuuksia lietsoa uskonryhmiin perustuvia jännitteitä.

Työväenluokka

Kuinka todennäköistä on, että työläisliike nousee kansannousun sisällä? Objektiivisesti ottaen työväenluokka on Syyriassa tänään potentiaalisen vahva voima. Noin 22,5 miljoonan väestöstä noin 2,7 miljoonaa on palkkatyöläisiä.⁷¹ Tämä tarkoittaa, että lähes 70 prosenttia väestöstä on riippuvaisia palkkatyöstä suoraan tai epäsuorasti, kun perheet ja työttömät otetaan huomioon. Noin 75 prosenttia väestöstä asuu kuudessa suurimmassa kaupungissa: Damaskoksessa, Aleppossa, Homsissa, Hamassa, Lattakiassa ja Tartusissa.⁷² Jokaisessa näistä kaupungeista on voimakkaita työläisryhmiä. Syyriassa on suuri kaivos- ja teollisuusala ja 20 viime vuoden aikana lentokenttien, rautateiden, satamien ja voimalaitosten työläisistä on tullut yhä tärkeämpiä taloudelle.⁷³ Heidän ohellaan ovat julkisen alan työntekijät, kuten virkamiehet, opettajat ja lääkärit, jotka muodostavat noin 25 prosenttia työvoimasta ja joiden palkat ovat suhteellisesti alentuneet 80-luvulta, mikä on johtanut siihen, että 40 prosentilla heistä on toinenkin työ.⁷⁴

Mutta vaikka Syyrian työväenluokka on objektiivisesti voimakas yhteiskunnallinen voima, se ei välttämättä muutu subjektiiviseksi toiminnaksi. Tämä riippuu työläisten itseluottamuksesta taistella ja kehittää riippumattomia organisaatioverkostoja. Toisin kuin Tunisiassa ja Egyptissä, Syyrian työväenluokalla tuollaisen organisaation perinne on heikompi. Egyptiläinen vallankumouksellinen sosialisti Mostafa Bassoumy on sanonut:

Tärkein ero Tunisian ja Egyptin vallankumousten ja Syyrian kansannousun välillä on työläisliikkeiden kussakin maassa esittämä rooli…

Syyriassa ei yksinkertaisesti ole työläisliikettä. Tämä saattaa johtua siitä, että Syyrian ammattiliitot ovat valtion kontrolloimia ja ovat olleet suhteellisen innottomia verrattuna egyptiläisiin ja tunisialaisiin liittoihin. Puoliksi riippumattomien tunisialaisten liittojen olemassaolo ja yhä aktiivisempi Egyptin työläisliike muutamina viime vuosina auttoivat sinkoamaan järjestäytyneet työläiset vallankumouksen ytimeen. Molemmissa tapauksissa se johti kansannousun nopeaan ratkeamiseen kansan eduksi..⁷⁵

Erona tähän edellinen suuri lakkoaalto Syyriassa oli vuosina 1980-81 ja johti satojen ay-aktivistien vangitsemisiin. Työläisten riippumattoman järjestäytymisen ohella ”epävirallisen työn” kasvu ja pienten työpaikkojen itsepintaisuus taloudessa muodostavat niinikään haasteita voimakkaan työväenluokan liikkeen muotoutumiselle.⁷⁶ Työttömiksi Syyriassa lasketut noin 20 prosenttia työtätekevästä väestöstä (osuus on paljon suurempi nuorison keskuudessa) sekoittuvat niihin, jotka ovat ”epävirallisessa” taloudessa ja jotka saattavat tehdä työtä katukojuissa tai osana vakiintunutta yhtiötä ”epävirallisella” väliaikaisella pohjalla. Mitä tulee pieniin työpaikkoihin, eräs tutkimus vuodelta 2004 arvioi, että 600 000 syyrialaisyhtiöstä 500 000 oli alle viiden työntekijän yrityksiä..⁷⁷

Mutta kuten analyysi on osoittanut muista globaalin etelän maista, on todennäköistä, ettei näiden työläisryhmien välillä ole mitään selvää jakoa.⁷⁸ Sama työpaikka voi palkata sekä ”virallisia” että ”epävirallisia" työntekijöitä, ja yksittäiset työläiset saattavat olla ”virallisessa” työssä päivällä ja ”epävirallisessa” illalla.⁷⁹ Pienten työpaikkojen vallitsevuuskin vaihtelee. Alle 14 työntekijät työpaikat muodostavat noin 60 prosenttia Damaskoksen ja Aleppon yrityksistä, kun taas teollisemmissa Homsissa ja Hamassa ne muodostavat noin 20 prosenttia yrityksistä.⁸⁰ Siksi kokonaiskuva Syyrian työväenluokasta on sellainen, jossa strategisesti vahvemmat työläisryhmät ovat osa laajempaa työläisten ja köyhien joukkoa, joko on joko työttömiä, epävirallisesti työllistyneitä tai pienissä työpaikoissa töissä, mikä tilanne on tavallinen eri puolilla globaalia etelää.⁸¹

Viime aikoina on ollut monia esimerkkejä taisteluista Latinalaisessa Amerikassa, Afrikassa, Aasiassa ja Lähi-idässä, missä vahvojen työläisryhmien taistelut ovat liittyneet laajemman köyhien ja työttömien joukon vastarintaan.⁸² Juuri tämä prosessi kehittyi Egyptin ja Tunisian vallankumouksissa, missä viikkojen katumielenosoitusten jälkeen lakkojen leviäminen aiheutti ratkaisevan paineen, joka kaatoi Mubarakin ja Ben Alin.⁸³ Syyriassa järjestäytymismuotoihin on kuulunut paikallisten koordinointikomiteoiden muodostaminen, torimyyjien ja pikkukauppiaiden lakot ja tiesulkujen ja tarkistuspisteiden pystyttäminen. Tehtaissa, toimistoissa ja sairaaloissa on myös ollut joitain rajoitettuja lakkoja. Mutta tähän asti ovat puuttuneet niiden vahvojen työläisryhmien – öljynjalostamojen, satamien, tehtaiden, toimistojen, kaivosten, rautateiden, lentokenttien, koulujen ja sairaaloiden – pitkät ja koordinoidut lakot. Ne ovat niitä, joilla on voima pysäyttää talous ja murtaa hallinto.

Työläisten kollektiivinen voima työpaikoilla on ainutlaatuinen, koska se voi iskeä hallitukseen suoraan sulkemalla kokonaisia talouden ja valtion osia. Se on myös kaikkein voimakkain tapa murtaa uskontoperustaista jakoa, mikä on yksi syistä, miksi hallituksen on onnistunut pysyä vallassa niin kauan. Ei ole millään lailla väistämätöntä, että tuollainen työläisliike ilmaantuu, ja sitä vaikeuttaa hallinnon raakuus ja konfliktin militarisoituminen. Mutta ellei sellaista ilmaannu, vallankumous ei voi täysin saavuttaa sitä todellista ja syvää muutosta, jota tavalliset ihmiset kaipaavat.

Lopuksi

Sosialistien pitäisi selvästi asettua niiden voimien taakse, jotka alhaalta käsin taistelevat Assadin hallintoa vastaan. Sen ja imperialismin intervention vastustamisen välillä ei ole mitään ristiriitaa. Päinvastoin, usko yhteiskunnalliseen muutokseen ja sosialismiin ”alhaalta” on johdonmukaisin ja lujin perusta vastustaa imperialismia. Arabivallankumouksien tärkeys on siinä, että ne lisäävät mahdollisuutta, että alueen tavallisten ihmisten massat nousevat vastustamaan sekä paikallisten hallitsevien luokkien että imperialististen voimien valtaa.

Vaikka Tunisian ja Egyptin kamppailuihin onkin eräitä tärkeitä eroja ja omia haasteita, Syyrian kansannousu on osa alueen samaa taistelua köyhyyttä, epätasa-arvoa ja valtion sortoa vastaan. Se on syntynyt hallinnon pyrkimyksestä uudistaa taloutta hallitsevan luokan intresseissä samalla kun se on voimistanut sisäisen tukahduttamisen keinoja.

Kansannousu voidaan nähdä uutena vaiheena Syyrian kansan taistelun merkittävässä perinnössä. Hanna Batatu kirjoitti Syyriasta vuonna 1981:

Näihin taisteluihin liittyy toistuva ilmiö: maaseutuväestö siirtyy taloudellisen ahdingon tai turvattomuuden ajamana tärkeimpiin kaupunkeihin, asettuu niiden reunamille, luo ennen pitkää suhteita tai yhteyksiä kaupunkien köyhien ainesten kanssa, jotka itse ovat usein aiempia maaltamuuttajia, ja yhdessä he haastavat vanhat vakiintuneet luokat.⁸⁴

Keskeinen ero tällä kertaa on Syyrian työväenluokan suurempi objektiivinen potentiaali johtaa taistelua, koska se on kasvanut niin absoluuttisesti kuin suhteellisestikin, ja se, että syyrialaisten enemmistö asuu nyt kaupungeissa. Tämän luokan kasvava voima ja sen käyttämä ainutlaatuinen kollektiivinen voima työpaikoilla ovat ainoa tie, jolla Syyrian vallankumous voi täysin toteuttaa emansipatorisen potentiaalinsa – ei vain kaatamalla järjestelmän, vaan myös alkamalla puuttua niihin syviin yhteiskunnallisiin ja taloudellisiin kysymyksiin, joita työläisten, nuorison ja köyhien edessä on.

Vallankumouksen kehittymisellä on edelleen merkittäviä esteitä. Houlan kaupungin verilöyly toukokuussa 2012 osoittaa, kuinka pitkälle järjestelmä ja sen asejoukkiot menevät saadakseen opposition pelkäämään. Samaan aikaan uutiset kuitenkin antavat ymmärtää, että vallankumoukseen liittyy yhä enemmän ihmisiä, aseellinen kansannousu kasvaa ja mielenosoitukset ja lakot lisääntyvät ja suurenevat. Se mikä on varmaa, on että sekä hallitus että ulkomaiset voimat haluavat lopulta murskata alhaalta nousevan liikkeen. Syyrian kansannousun menestys tai tappio vaikuttavat vallankumousliikkeiden itseluottamukseen koko alueella ja muualla maailmassa. Tästä syystä sosialistien tulisi vastustaa imperialistivaltojen ja niiden liittolaisten kaikkia yrityksiä puuttua Syyriaan ja olla lujan solidaarisia työläisille, talonpojille, sotilaille ja opiskelijoille näiden taistelussa Assadin järjestelmää vastaan. Heidän voittonsa on meidän voittomme, aivan kuten heidän tappionsa on meidän tappiomme.

Viitteet

1: Kiitokset Anne Alexanderille, Simon Assafille, Alex Callinicosille, Joseph Choonaralle ja Sam Southgatelle heidän erittäin hyödyllisistä kommenteistaan ja keskusteluistaan tämän artikkelin aiemmasta luonnoksesta.

2:  Ks. Amin, 2012; Galloway, 2011; Ibrahim 2012; Ramadani, 2012.

3: Tiivis ja selkeä katsaus kansannousuun, ks. Assaf, 2012. Yksityiskohtaisempi selvitys, ks. International Crisis Group (ICG), 2011.

4: Petran, 1972, s. 80-106.

5: Heydemann, 1999.

6: Petran, 1972, s. 111.

7: Tämän ajanjakson taistelut, ks. Petran 1972, s. 86—88 ja s. 101.

8: Petran, 1972, s. 114.

9: Petran, 1972.

10: Heydemann, 1999.

11: Johdatus valtiokapitalismin teoriaan, ks. Haynes, 2009 Tuore keskustelu vääristyneen jatkuvan vallankumouksen teoriasta, ks. Choonara, 2011.

12: Cliff, 1963.

13: Ks. Batatu, 1981, ja Haddad, 2012a.

14: Van Dam, 1996, s. 141.

15: Marshall, 1995.

16: Ks. esim. West, 2012.

17: Perthes, 1997, s. 86; Ababsa, 2010.

18: Perthes, 1997, s. 85.

19: Longuenesse, 1985, s.22.

20: Perthes, 1997, s.131.

21: Longuenesse, 1985, s. 20, 23.

22: Perthes, 1997, s.117.

23: Polling, 1994.

24: Perthes, 1997, s.109.

25: Ababsa, 2010, p83.

26: 48

27: Ababsa, 2010, s. 84; ICG, 2011.

28: Syria Report, 2011.

29: Hinnebusch, 2012, s. 102.

30: Seifan, 2010, s. 127.

31: Economist Intelligence Unit (EIU), 2008, s. 3.

32: Zorob, 2008, s. 6; Aita, 2009, s. 31.

33: Aita, 2009, s. 50; Seifan, 2010, s. 19.

34: World Bank, 2005.

35: Seifan, 2010, s. 24.

36: Hinnebusch and Schmidt, 2009, s. 4.

37: Hinnebusch, 2012, s. 102.

38: Syria Report, 2011.

39: Seifan, 2010, s. 28.

40: Lesch, 2005, s. 223.

41: Haddad, 2012a, s. 121.

42: Slater, 2002, s. 93.

43: Petran, 1972, s. 253.

44: Rogan, 2011, s. 467.

45: Traboulsi, 2007, s. 195.

46: Traboulsi, 2007, s. 187-204.

47: Fisk, 2001, s. 85.

48: Fisk, 2001, s. 529-530.

49: Fisk, 2001, s. 601.

50: Fisk, 2001, s. 569.

51: Slater, 2002, s. 94-100.

52: Slater, 2002, s. 100.

53: Kuten huuto vuoden 2011 kansannousussa esitti, ”Bashar – Damaskoksen teurastaja, Golanin pelkuri.” Kiitos Simon Assafille tästä maininnasta.

54: Hinnebusch, 2003, p200.

55: Khosrokhavar, 2012, s. 286; Seifan, 2010, s. 22.

56: Salloukh, 2009; LaHood, 2005. Arar, 2003, esittää erään uhrin riipaisevan selostuksen Syyrian osallistumisesta vankilentotapauksiin.

57: Khosrokhavar, 2012, p289.

58: Policy Analysis Unit, 2012.

59: Salloukh, 2009, s. 164-165.

60: Sadiki, 2011.

61: Rogan, 2011, s. 515.

62: Holliday, 2012; Abouzeid, 2012.

63: Cantlie, 2012.

64: Sustar and Khalili, 2012.

65: Sustar and Khalili, 2012.

66: Milne, 2011.

67: EIU, 2008, s. 2.

68: Pearse, 2012.

69: See Zenobie, 2011.

70: Harling and Birke, 2012.

71: Seifan, 2010, p42.

72: EIU, 2008, s. 3.

73: EIU, 2008, s. 9, 17.

74: EIU, 2008, s. 18.

75: Bassyouni, 2011.

76: Haddad, 2012b, kuvaa ”epävirallisella sektorilla” olevia "miltei kokonaan markkinoiden ulkopuolella toimiviksi ja eläviksi” – s. 119

77: Seifan, 2010, s. 54. Tällaiset luvut saattavat olla liioiteltuja. Boliviassa pienten työpaikkojen määrää ovat johtajat paisuttaneet jakamalla yhtiönsä verotussyistä keinotekoisiin osiin. Minulle ei kuitenkaan ole todisteita, että tällaista käytäntöä olisi Syyriassa. Kiitos Joseph Choonaralle tästä huomiosta.

78: Ks. Harman, 2009, s. 337-352.

79: Fourtunyn ja al-Husseinin, 2010, ja Longuenessen, 1985, tulokset viittaavat tähän.

80: Seifan, 2010.

81: Callinicos, 2007.

82: Harman, 2009, s. 343-344.

83: See Naguib, 2011, and Alexander, 2011.

84: Batatu, 1981, p337.

Lähteet

Ababsa, Myriam, 2010, “Agrarian Counter-reform in Syria (2000-2010)”, Agriculture and Reform in Syria (University of St Andrews Centre for Syrian Studies).

Abouzeid, Rania, 2012, “Undergunned and Overwhelmed”, Foreign Policy (30 March),
www.foreignpolicy.com/articles/2012/03/30/syria_undergunned_and_overwhelmed

Aita, Samir, 2009, Labour Market Performance and Migration Flows in Syria (Robert Schuman Centre for Advanced Studies).

Alexander, Anne, 2011, “The Battle of Tunis”, Socialist Review (February), www.socialistreview.org.uk/article.php?articlenumber=11546

Amin, Samir, 2012, “An Imperialist Springtime? Libya, Syria, and Beyond”, Monthly Review (April), http://mrzine.monthlyreview.org/2012/amin280412.html

Arar, Maher, 2003, “This is what they did to me”, Counterpunch website (5 November), www.counterpunch.org/2003/11/05/this-is-what-they-did-to-me/

Assaf, Simon, 2012, “Syria’s Revolution”, Socialist Worker (18 February), www.socialistworker.co.uk/art.php?id=27513

Bassyouni, Mostafa, 2011, “Labour movement absent in Syrian revolt”, Al Akhbar (18 October), http://english.al-akhbar.com/content/labor-movement-absent-syrian-revolt

Batatu, Hanna, 1981, “Some Observations on the Social Roots of Syria’s Ruling Military Group and the Causes for Its Dominance”, Middle East Journal, volume 35.

Callinicos, Alex, 2007, “’Dual Power’ in our hands”, Socialist Worker (6 January), www.socialistworker.co.uk/art.php?id=10387

Cantlie, John, 2012, “Free Syrian Army in Aleppo—in Pictures”, Guardian (11 April), www.guardian.co.uk/world/gallery/2012/apr/11/free-syrian-army-in-pictures

Choonara, Joseph, 2011, “The Relevance of Permanent Revolution: a reply to Neil Davidson”, International Socialism 131 (summer), www.isj.org.uk/?id=745

Cliff, Tony, 1963, “Deflected Permanent Revolution”, www.marxists.org/archive/cliff/works/1963/xx/permrev.htm

Crooke, Alastair, 2011, “Syria and Iran: the Great Game”, Guardian (4 November), www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/nov/04/syria-iran-great-game

Economist Intelligence Unit, 2008, Country Profile: Syria (Economist Intelligence Unit).

Fisk, Robert, 2001, Pity the Nation: Lebanon at War (OUP).

Fortuny, Mariangels, and Jalal Al Husseini, 2010, Labour Market Policies and Institutions: a Synthesis: The cases of Algeria, Jordan, Morocco, Syria and Turkey (International Labour Office), www.socialistreview.org.uk/article.php?articlenumber=10673

Heydemann, Steven, 1999, Authoritarianism in Syria: Institutions and Social Conflict, 1946-70 (Cornell).

Hinnebusch, Raymond, 2003, “Globalization and Generational Change: Syrian Foreign Policy between Regional Conflict and European Partnership”, The Review of International Affairs, volume 3, number 2.

Hinnebusch, Raymond, 2012, “Syria: From ‘Authoritarian Upgrading’ to Revolution?”, International Affairs, volume 88, number 1.

Hinnebusch, Raymond, and Soren Schmidt, 2009, The State and the Political Economy of Reform in Syria (University of St Andrews).

Holliday, Joseph, 2012, “Syria’s Armed Opposition”, Institute for the Study of War (March), www.understandingwar.org/sites/default/files/Syrias_Armed_Opposition.pdf

Ibrahim, Nasser, 2012, “Syria: the Middle East’s tipping point”, Alternative Information Center (9 February), www.alternativenews.org/english/index.php/component/content/article/34-opinion/4128-syria-the-middle-easts-tipping-point

International Crisis Group, 2011, Popular Protest in North Africa and the Middle East (VI): The Syrian People’s Slow-Motion Revolution (6 July), www.crisisgroup.org/en/regions/middle-east-north-africa/egypt-syria-lebanon/syria/108-popular-protest-in-north-africa-and-the-middle-east-vi-the-syrian-peoples-slow-motion-revolution.aspx

Khosrokhavar, Farhad, 2012, The New Arab Revolutions that Shook the World (Paradigm).

Lesch, David W, 2005, The New Lion of Damascus: Bashar al-Assad and Modern Syria (Yale).

Longuenesse, Elisabeth, 1985, “The Syrian Working Class Today”, Middle East Research and Information Project, number 134 (July-August).

Marshall, Phil, 1995, “The Children of Stalinism”, International Socialism 68 (autumn), http://epress.anu.edu.au/history/etol/newspape/isj2/1995/isj2-068/marshall.htm

Milne, Seumas, 2011, “If the Libyan war was about saving lives, it was a catastrophic failure”, Guardian (26 October), www.guardian.co.uk/commentisfree/2011/oct/26/libya-war-saving-lives-catastrophic-failure

Naguib, Sameh, 2011, The Egyptian Revolution: a Political Analysis and Eyewitness Account (Bookmarks).

Pearse, Damien, 2012, “Islamist group al-Nusra Front claims responsibility for Damascus bombings”, Guardian (12 May), www.guardian.co.uk/world/2012/may/12/al-nusra-damascus-bombings-video

Perthes, Volker, 1997, The Political Economy of Syria Under Assad (IB Tauris).

Petran, Tabitha, 1972, Syria: Modern Nation of the Modern World (Ernest Benn).

Policy Analysis Unit, 2012, “The Israeli Position Towards Events in Syria”, Palestine News Network (9 February), http://english.pnn.ps/index.php/politics/821-the-israeli-position-toward-the-events-in-syria

Polling, Sylvia, 1994, “Investment Law Number 10: Which Future for the Private Sector?”, in Eberhard Kienle (ed), Contemporary Syria: Liberalization Between Cold War and Cold Peace (IB Tauris).

Ramadani, Sami, 2012, “Should socialists support the revolt in Syria?”, Socialist Worker (24 March), www.socialistworker.co.uk/art.php?id=27876

Rogan, Eugene, 2011, The Arabs: A History (Penguin).

Sadiki, Larbi, 2011, “Hezbollah’s Hypocritical Resistance”, New York Times (13 December), www.nytimes.com/2011/12/13/opinion/hezbollahs-hypocritical-resistance.html

Salloukh, Bassel F, 2009, “Demystifying Syrian Foreign Policy under Bashar al-Asad”, Demystifying Syria (Saqi).

Seifan, Samar, 2010, Syria on the Path to Economic Reform (University of St Andrews Centre for Syrian Studies).

Slater, Jerome, 2002, “Lost Opportunities for Peace in the Arab-Israeli Conflict: Israel and Syria, 1948-2001”, International Security, volume 27, number 1 (summer).

Sustar, Lee, and Yusuf Khalil, 2012, “A Stalemate in Syria?”, Socialist Worker (US) (24 April), http://socialistworker.org/2012/04/24/stalemate-in-syria

Syria Report: Syria’s Leading Economic and Business Newsletter, 2011, number 50 (2nd quarter).

Traboulsi, Fawwaz, 2007, A History of Modern Lebanon (Pluto).

Van Dam, Nikolaos, 1996, The Struggle for Power in Syria: Politics and Society Under Asad and the Ba’ath Party (IB Tauris).

West, Jane, 2012, “The imperialist counter-offensive against the Arab Spring: Libya, Syria, Iran”, Socialist Action (January), www.socialistaction.net/International/Middle-East/Middle-East-Politics/The-imperialist-counter-offensive-against-the-Arab-Spring-%E2%80%93-Libya-Syria-Iran.html

World Bank, 2005, “Gini Index”, http://data.worldbank.org/indicator/SI.POV.GINI

Zénobie, 2011, “The Power of the Word in the Syrian Intifada”, Le Monde Diplomatique (June), http://mondediplo.com/2011/06/06syria

Zorob, Anja, 2008, “The Syrian-European Association Agreement and its Potential Impact on Enhancing the Credibility of Reform”, Meditterranean Politics, volume 13, number 1, (March).

Aiheeseen liittyvät artikkelit:

• Lev Trotski: työläiset voivat tehdä vallankumoukse
• Jatkuva vallankumous: kuinka saavuttaa vapaus Lähi
• Uhka arabihallitsijoiden vallalle
• Vallankumous voi muuttaa kaiken
• Vallankumous on mahdollinen
• Boris Kagarlitski: Vastarinta vai vallankumous
• 1917 Lokakuun vallankumous
• Joukkojen valta
• Maailmanlaajuinen vaikutus
• Puolue työväenluokkaa johtamaan