|
Espanjanssa Katalonia, Baskimaa ja Galicia vaativat yhä enemmän
itsenäisyyttä ja maassa lisääntyvät lakot ja mielenosoitukset. Joel Sans Molas
toteaa, että talouden myllerrys ja vyönkiristys ovat luomassa maahan suurinta
poliittista kriisiä sitten Francon hallinnon kaatumisen 35 vuotta sitten.
Espanjan talouskriisi syvenee yhä ja kietoutuu yhä laajenevaan poliittiseen
kriisiin. Konservatiivisen Kansanpuolueen (PP) hallitus on paineessa kaikilla
rintamilla: talouden, politiikan ja yhteiskunnan.
Talouden puolella on käymässä yhä ilmeisemmäksi, että Espanja seuraa Kreikan
tietä. EU on jo pelastanut Espanjan pankkijärjestelmää antamalla peräti 100
miljardia euroa, mutta sekään ei riitä. Valtavan keinottelukuplan romahdus on
vetämässä pankkeja mukanaan. Pankeilla on 307 miljardin euron arvosta
investointeja kiinteistöalalla ja tästä ainakin 180 miljardia on ”roskaa”.
Se että hallitus on pelastanut yksityissektoria (etenkin pankkeja) kriisin
alettua on lisännyt julkista velkaa jyrkästi. Noidankehässä velanmaksu on yhä
raskaampi taakka valtiontaloudelle; ja taantuma tekee mahdottomaksi päästä
vajeen suhteen tavoitteeseen. Tämä paine tuottaa uusia leikkauksia, jotka
taannuttavat taloutta vielä enemmän. On laskettu, että tänä vuonna talous
kutistuu 1-5—2 prosenttia. Vuodelle 2013 Kansainvälinen valuuttarahasto (IMF)
ennustaa vielä 1,3 prosentin pudotusta ja kaikista 188 IMF:n jäsenmaasta vain
Kreikan odotetaan supistumisen olevan tätä enemmän.
Konservatiivihallitus näyttää alle vuoden hallittuaan yhä haperoisemmalta. Kukaan
ei usko vuoden 2013 budjettilukuihin ja hallituksen talousennusteisiin, ei edes
IMF, joka on kiistänyt ne. Pääministeri Mariano Rajoy lykkää pyyntöään täydestä
pelastuspaketista niin pitkään kuin mahdollista neuvotellakseen paremman
sopimuksen ja myös siksi, että tietää pelastuspaketin nopeuttavan leikkauksia
ja vievän talouden riippumattomuutta. Työnantajajärjestöt ovat kuitenkin jo
viikkoja vaatineet hallitusta pyytämään pelastuspakettia.
Ajatus, joka alkaa kuulua Espanjan vasemmistossa, on että kyseessä on
”järjestelmäkriisi”. Vaikka ajatus on ristiriitainen eikä valtiokoneistossa ole
ilmeisiä jakoja, on epäilemättä olemassa kasvava kriisi siinä
institutionaalisessa kehyksessä, josta sovittiin Francon diktatuurin päättyessä
35 vuotta sitten, sekä siitä asti vallinneessa puoluejärjestelmässä.
Paine valtavirtaa kohtaan
Samoin kuin Kreikassa, ovat kaksi pääpuoluetta on valtavan paineen alla. PSOE:n
(Sosialistipuolue) vaalikannatus on romahtanut hintana sitoutumisesta
vyönkiritykseen, ja PP menettää kannatustaan. Vaikka PP:llä on enemmistö, se ei
pysty tuomaan taloudellista tai poliittista vakautta. Monet sanomalehdet
kehottavat PP:tä ja PSOE:ta solmimaan sopimuksen. Hallitseva luokka haluaa
vahvan, yhtenäisen poliittisen voiman ”keskustaan” välttääkseen radikaalimpien
poliittisten vaihtoehtojen synnyn, jollaista on todistettu Kreikassa. Toivoa on
yksi asia, sen saavuttaminen taas aivan toinen.
Espanjan kriisin erityispiirre on talouskriisin
vaikutus keskusvallan ja periferian välisiin jännitteisiin. Kriisin dynamiikka
johtaa valtion hajakeskittymiseen ja vyönkiristyksen ajamiseen ylhäältä alas: EU:sta
Madridille ja Madridista itsehallintoalueille (aluehallituksille). Kahdeksan
itsehallintoaluetta on jo pyytänyt Madridilta kaikkiaan noin 17,5 miljardin
euron pelastuspakettia.
Itsehallintoalueiden kriisi talouden heiketessä leikkaa kansalliskysymyksen
kanssa. Espanjan valtio perustuu siihen, että baski-, katalaani- ja
galicialaiskansakuntia ei tunnusteta ja niitä syrjitään. Lisääntyvä valtion
keskittäminen ja talouskriisi merkitsevät, että yhä useampi näissä
kansakunnissa pyrkii vastauksena irtautumiseen Espanjasta.
Itsehallintoalueet
On merkittävää, että ne kolme itsehallintoaluetta, joissa on ennenaikaisia
vaaleja tänä syksynä, ovat kolme historiallista kansakuntaa. Baskimaassa
EH-Bildu, itsenäisyyttä kannattavan vasemmiston laaja liittouma, saavutti vaaleissa
21. lokakuuta historialliset 25 prosenttia. Sen menestys ETA:n lopettettua aseellisen
taistelun merkitsee, ettei sitä voida ohittaa, ja se tuo itsenäisyyskysymyksen
poliittiseen työjärjestykseen.
Galician vaaleissa samana päivänä PP säilytti valtansa, vaikka menettikin
ääniä, koska Sosialistipuolue menetti kannatustaan jyrkästi. Mutta AGE
(Galician vasemmistovaihtoehto), vasemmistokoalitio, jota on innostanut Kreikan
Syriza ja joka puolustaa Galician kansallisia oikeuksia, sai 14 prosenttia
äänistä, mikä merkitsi käännöstä vasemmalle.
Mutta huomattavin murros on tapahtumassa Kataloniassa. Tämä
itsehallintoalue, joka on Espanjan taloudellisesti kehittynein, on kärsinyt
pitkään valtion investointien vähäisyydestä (verovaje, ero sen välillä, mitä
Katalonia maksaa veroina keskusvaltiolle ja mitä se saa takaisin käyttöönsä,
muodostaa noin kahdeksan prosenttia Katalonia bruttokansantuotteesta). Monet
talouden alat puolustavat itsenäisyysajatusta taloudellisista syistä. Samaan
aikaan monilla on harhakuvia siitä, ettei leikkauksia tulisi itsenäisessä
Katalonissa, jolla olisi enemmän voimavaroja. Tämä mieliala näkyi yhdessä
Katalonian suurimmista mielenosoituksista 11. syyskuuta (Katalonian
kansallispäivänä), kun 1,5—2 miljoonaa ihmistä täytti Barcelonan kadut.
CiU (Convergència i Unió), katalonialais-nationalistinen oikeistopuolue,
joka on tällä hetkellä hallituksessa, käytti tilaisuutta hyväkseen määrätäkseen
vaalit 25. marraskuuta. Separatististen mielialojen aallolla ratsastamalla se
pyrkii kääntämään huomion tekemistään valtavista leikkauksista. Mutta olivat
CiU:n tavoitteet ja halut mitkä tahansa, Katalonian enemmistö kannattaa
itsenäisyyttä ja mobilisoi sen saavuttamiseksi.
PP, joka peri Francon sosiaalisen kannattajapohjan, reagoi ”Katalonian
rintamaan” inhalla espanjalaisnationalismilla ja käytössä kuluneilla
fraaseilla. Sellainen oli esimerkiksi opetusministerin kehotus
”katalonialaiskoululaisten espanjalaistamisesta” (mitä juuri Franco yritti!).
Tuollainen retoriikka ei kuitenkaan pysty murtamaan itsenäisyysmielisyyden
nousua: päinvastoin, se kaataa öljyä liekkeihin. Mahdollisuus irtautua Espanjan
vuoden 1978 perustuslakiin sisältyvästä kansallisen yhtenäisyyden käsitteestä,
valtion yhdestä arvostetuimmista aatteista, on nyt ajankohtainen.
Tämä syksy tuo kasvavaa yhteiskunnallista protestia. Vaikka ”tyytymättömien”
liikkeen ei onnistunutkaan pitää näyttämöä hallussa kuin lyhyen aikaa, se on
vaikuttanut liikehdinnän muuttuneeseen mielialaan. Sitten 29. maaliskuuta
järjestetyn yleislakon on ollut ainakin kolme merkittävää mielenilmaisua.
Kaivostyöläiset, marketit ja lakot
Ensimmäinen oli kattava kaivoslakko, joka kesti kaksi kuukautta kesäkuusta
elokuuhun. Kaivostyöläisten maantieteellinen ja poliittinen eristyneisyys
merkitsi, että he hävisivät, mutta he saivat suurempaa solidaarisuutta kuin
ketkään pitkiin aikoihin. Marssia Asturian kaivoksilta Madridiin otti vastaan
150 000 ihmistä. Pian sen jälkeen Madridin kunnantyöntekijät reagoivat
uusiin leikkauksiin taisteluhenkisin, spontaanein mielenosoituksin ja estivät
liikennettä osoittaen, kuinka kaivostyöläisten kaltainen taistelu voi tarttua.
Toinen olivat tämän kesän ”markettihyökkäykset”, joita johti
taisteluhenkinen Andalusian työväenliitto (SAT). Ne olivat vertauskuvallisia
toimia, joissa kymmenet työläiset ”vapauttivat” kärrykaupalla ruokaa
supermarketeista köyhille jaettavaksi. Iskujen jälkeen SAT järjesti valtavia
marsseja eri puolilla Andalusiaa.
Kolmas on mielenosoitus kongressin piirittämiseksi. Internet-kutsuun vastasivat
kymmenet tuhannet ihmiset ja piirittivät Madridin parlamenttirakennukset 25.
syyskuuta. He vaativat hallituksen eroa ja uutta perustuslakia. Poliisin
kumiluodeista huolimatta liikehdintä jatkui vielä kaksi päivää. Tämä protesti
elvytti tyytymättömien liikkeen hengen ja otti tärkeän poliittisen askeleen: sen
huomio ei kiinnity enää vain pankkeihin, vaan suuntautuu suoraan poliitikkojen
syrjäyttämiseen vallasta.
Nämä mielenilmaisut ovat epäilemättä luoneet painetta
ammattiliittobyrokraatteihin. Leikkauksien alettua toukokuussa 2010 liittojen
linjana on ollut pyrkiä sopimuksiin pienemmistä leikkauksista. PP:n hyökkäysten
kovuus ja johdonmukaisuus on kuitenkin merkinnyt, että ay-johdon on täytynyt
muuttaa hiukan kantaansa. Yhteiskunnallisen legitimiteettinsä hauraudesta
selvillä ja yrittäen kanavoida joukkomittaista PP:n vastustusta se loi
Yhteiskunnallisen huippukokouksen, jossa kokosi yhteen 150 kokonaisuutta ja
kutsui koolle suurmielenosoituksen syyskuun puolivälissä.
Nyt se on ottanut vielä uuden askeleen ja kutsunut koolle uuden yleislakon
14. marraskuuta. Kyseessä on toinen yleislakko vuoden sisällä, mikä viime
kolmen vuosikymmenen aikana olisi ollut ennenkuulumatonta. Se osuu yhteen
Euroopan laajuisen toimintapäivän kanssa, jolloin yleislakkoja on Portugalissa,
Maltassa, Kyproksessa ja mahdollisesti Kreikassa. Liitot syyttävät hallitusta
siitä, ettei se ole täyttänyt yhtäkään vuosi sitten tekemistään
vaalilupauksista, mikä antaa lakolle selkeästi poliittisen sisällön. Ne
vaativat myös kansanäänestystä leikkauksista, mikä on myönteinen ehdotus, mutta
jota ei tulisi käyttää mobilisoinnin sijasta.
Antikapitalistisella vasemmistolla on haasteena yhdistää tunnukset, kuten
”ei velanmaksua”, jotka tarjoavat vaihtoehdon vallitsevalle talouslogiikalle,
ja alhaalta nousevan taistelun edistäminen, samalla kun käytetään hyväksi
ay-johdon ajoittaista ja riittämätöntä mobilisointia. Samaan aikaan meidän on
vastattava itsenäisyystunteen nousuun puolustamalla johdonmukaisesti kaikkialla
maassa itsemääräämisoikeutta ja estettävä PP:tä käyttämästä espanjalaista
nationalismia kääntämään huomiota pois leikkauksista.
Ja lopuksi taistelevan vasemmiston on ehdottomasti nopeutettava
ponnistelujaan vaihtoehdon saamiseksi poliittiselle areenalle. Baskimaan ja
Galician vasemmistokoalitioiden erinomaiset vaalitulokset, jotka perustuvat
sekä kansallisten että yhteiskunnallisten oikeuksien puolustamiseen, osoittavat
olemassa olevan tilan kasvua.
Joel Sans Molas on barcelonalainen En lluita/En lucha –ryhmän jäsen ja
antikapitalistisen La Hiedra –lehden päätoimittaja
Aiheeseen liittyvät artikkelit:
|
